Ja kun vielä muistan...

...linkitän Tanquen kuvat tännekin. :)

Ajelehtivia ajatuksia

Tajusin juuri, että Espanja tuntuu koko ajan enemmän kodilta. Että se ei enää ahdista. Että olen tottunut moniin sellaisiin maan kummallisuuksiin, jotka ennen häiritsivät.
Enää koko ajan ei ole kuuma. Johtuu tietysti myös talvesta, mutta uskon todella tottuneeni tähän lämpöön. Kuumuus ei enää ole ahdistavaa, sisälle sitovaa - nyt ihan oikeasti tuntuu siltä, että on koko ajan kesä. Ihana kesä. :)

Toinen asia, mihin tottuu yllättävän nopeasti (jos ei muuta niin äiti sen todisti), on kosteus. Toissapäivänä kun makasin kuumeessa vuoteessa, siirsin suolakidelamppua yöpöydän reunalta syrjemmäs ja laitoin sen paikalle ison kolpakon (joka oikeasti on puolen litran muovinen mitta. :P ) mehua. Kun sitten kalastin mehuni pöydältä, huomasin, että mehu lillui isossa lammikossa vettä. Olin hämmentynyt ja tutkin kipon pohjaa säröjen varalta. Ei mitään, ehjä tapaus.
Siirsin lamppua, jotta saisin kuivattua pöydän paremmin ja tajusin, että kide on aivan märkä. Se valui! Fiksuna tyttönä sitten päättelin, että ollessaan päällä lamppu oli lämmittänyt kidettä ja se oli sitonut itseensä vettä. Ja kun se sitten oli jäähtynyt, vesi oli tiivistynyt lampun pinnalle ja valunut pöydälle.
Aamuisin ikkunat ovat huurussa, kuin kovalla pakkasella Suomessa. Myös ikkunan karmit ovat pisaroilla. Pyykki ei kuivu sisällä, jos ulkona on yhtään sateisempaa. Toisin sanoen pyykki ei kuivu muuta kuin auringossa. Sateella ei siis kannata pestä pyykkiä lainkaan. Pyyhkeet pysyvät pesun jälkeen märkinä päivä kaupalla. Sateisella ilmalla sänky lakanoineen on märkä ja kylmä ja äklö. Mutta onneksi on rakas ystävämme ilmankuivaaja, jonka tarkoitusta ja arvoa emme todellakaan osanneet päätellä kesällä! Parissa tunnissa se eristää makuuhuoneesta helposti lähemmäs litran vettä, jos on oikeasti kosteaa.
Kosteutta pelkäsin paljon. Pelkäsin talvea - tätä talvea - ja sateita ja sitä että mikään ei kuiva. Pelkäsin että on koko ajan kylmä ja vaatteet ovat märkiä aina kun ne laittaa päälle.
Ja niin ne joskus onkin, mutta harvemmin. Vasta kun äiti ensimmäisinä päivinä valitti, että vaatteet on aina kosteita ja kylmiä, tajusin, miten täydellisesti olen tottunut.

Tänään, kun flunssa on edes ihan vähän helpottanut, enkä enää jaksa maata sängyssä koko aikaa, hoidin pientä puutarhaani ulkona. Ihastelin mansikantaimien ensimmäisiä oikeita lehtiä, istuttamani inkiväärin pulleita varrenalkuja ja pikkuruisia eukalyptuspuuvauvoja, jotka taivaisiin kurkottaen syleilevät aurinkoa. Tajusin yhtäkkiä eläväni talven lyhimpiä päiviä keskellä ihmeellistä luontoa, vihreyttä ja lämpöä.
Mikä ihaninta, huomasin, etten enää tuntenut siitä huonoa omaatuntoa!
Tämä on minun elämäni ja minun ihmeeni. Jokaisella on omat ihmeensä, joista minä voisin olla kateellinen, mutten ole. Tajusin, että jokaisen kateus on ainakin jollain tavalla hänen oma ongelmansa, johon henkilö voi itse vaikuttaa - jos haluaa hautoa sitä, että minun elämäni on kulkenut tähän suuntaan, henkilö saa aivan vapaasti pilata päivänsä sillä. Minun ei sitä onneksi kuitenkaan tarvitse tehdä.
Mistä taakasta tajusinkaan vapautuneeni! Tajusin, että aivan yhtä lailla itse voisin olla kateellinen ja katkera tämän vuoden esikoiskirjailijoille. Tai tutulleni, joka laulaa niin kuin ihminen vain voi ja luo uraansa näyttelijänä ja laulajana. Tai voisin pilata päiväni olemalla kateellinen jokaiselle ihmiselle, joka osaa jotain paremmin kuin minä, mikä - kuten kaikki tiedämme - on varsin rajaton määrä.
Mutta pienet kateuden pistokset eivät minusta ole kokonaan huono asia. Ne kannustavat yrittämään, menemään pitemmälle, ylittämään itsensä. Ne ovat kuin ihanneminä heijastettuna toisiin, jotain, mistä haaveilemme, mutta emme voi varmuudella sanoa saavuttavamme. Toisaalta hallitsemattomana kateus voi lamaannuttaa ja masentaa. Kateus, kuten kaikki muukin, on kaksikasvoinen.

Uskon, että elämämme muodostuu kehityksen portaista. Toiset kiipeävät harkiten, toiset kiireellä, toiset istuvat tasanteella ehkä jopa tajuamatta, että se on osa portaita.
Tänään kiipesin yhden suuren, korkean ja välillä pelottavankin portaan antamalla itselleni onnellisuuden anteeksi. Harppasin eteenpäin, ylöspäin, aurinkoa kohti. Vapaana muiden kehittymättömyydestä. Ja samalla sain lahjaksi toisen portaan näkemällä maailmankaikkeuden kuviota taas vähän enemmän, hitusen selvemmin. Tänäänkin opin jotain itsestäni, muista, maailmasta.

On jouluja ja sitten on jouluja...

Voi näitä espanjalaisia!
Minä pienessä päässäni kuvittelin, että ihan on samanlaista harrasta ja hiljaista ja perhekeskeistä ja sitten nämä ajelee autolla ympäriinsä, huudattaa musiikkia, grillaa, juo olutta ja pitää meteliä.
Jos aikoo viettää joulua täällä, pitää ilmeisesti muuttaa omia tapojaan, eikä yrittääkään mitään samanlaista kuin kotona. Olutta vaan ja lihaa grilliin! Ni, prkl.

Mutta en mä valita. :)
Ihanaa saada Hannu kotiin moneksi päiväksi, olla vaan ja lukea ja pelata ja nenutella ja syödä luvattoman paljon herkkuja luvan kanssa.

Feeling oddly content

Ristiriitainen olo.
On melkein jouluaatto, äiti ja Tanque lähti tänään kotiin Suomeen kolmen sanoinkuvaamattoman upean viikon jälkeen.
Ensin en löytänyt joulua mistään ja sitten se yhtäkkiä muuttikin meille pikkuruisessa hyasinttivauvassa.
kolme viikkoa (ja jo pitempään, kun Tanque tuli) koti on ollut täynnä meteliä, puhetta, naurua, haukkumista ja leikkiä. Jopa televisiota. Ja sitten aivan yhtäkkiä on aivan hiljaista. Ehkä siitä tulee osittain epätavallisen harras tunnelma, hiljainen, itseään kuunteleva.

En tiedä, mistä joulun täällä rakentaisin - ei ole alkuperhettä, ei kuusta, ei jouluruokien hajuja, ei joululauluja, ei lunta, ei pakkasta. Yksi lahja on, kiitos ihanaisten Ulrikan ja Tiun. :)
Ei ole lanttulaatikkoa, sillä täältä ei löydy lanttuja, mutta silsallaa (rosollin tapaista) on, tosin ihan väärällä kastikkeella.
Moni asia on melkein muttei ihan ja vielä useampi on ei sinne päinkään.

Mutta sitten taas... tänään siivosin sen jälkeen kun vein äidin lentokentälle, pesin pyykkiä, vaihdoin lakanat, siivosin oman makuuhuoneen taas äidin jäljiltä meidän käyttöön. Tuuletin, toin kukkaisimman pikkuhyasintin yöpöydälle, söin piparia ja joulusuklaata. Katsoin murmelin sylissä itkettävän ihanan jakson sarjaa. Itkin äidin ja pikkupojan lähtöä täältä. Kuulin, että molemmat oli päässyt Suomeen turvassa ja ajelivat Seinäjokea kohti lumen keskellä.

Ja jotenkin tästä kaikesta tulikin yhtäkkiä rauhallinen, mitäänkaipaamaton olo. Content.
Enää ei ole väliä, että myrskytuulessa huojuvat palmut, että liikenneympyrässä on koristeltuina pieniä mäntyjä ja että ulkona tarkenee hellemekossa. Enää ei ole väliä sillä, että kaikki on aivan kummallista ja entiseen verrattuna väärää.
Minun sisälläni on se tyyneys, jota olen kaivannut ja ikävöinyt.

Feliz Navidad, amigos! <3

Matkapäiväkirja

Äiti on täällä!! *onnellinen*

Päivät on ollut täysiä ja ihania ja väsyttäviä yhtä aikaa.

Torstaina kävimme seikkailemassa Alcampossa illalla, ostimme ihanan suolakidelampun iltavaloksi ja ihmettelimme kaikkea kummallista. Tanque oli vielä melko arka äitiä kohtaan, mutta illalla se otti jo herkkua kädestä.

Perjantaina käytiin rannalla Tanquen ja äidin kanssa. Meri oli valtoimenaan, valkoisena tyrskyistä, se pauhasi ja jyrisi, helisytti hiekkaa ja esiintyi kuin tärkeälle vieraalle. Tanque oli riemuissaan, se rakasti vettä ja hiekkaa ja juoksi rinkiä täynnä onnea. Näimme suloisia koirakavereita, jotka olivat myös vapaana. Ne ystävystyivät meidän kanssamme ja Tanque jopa koitti vähän leikkiä niiden kanssa.
Rantaretki teki ihmeitä äidin ja Tanquen suhteelle, Tankki lakkasi pelkäämästä äitiä ja otti jopa jonkinlaista kontaktia itse.

Lauantaina ajoimme Teidelle, pysähtelimme ja kuvasimme paljon. Ihmettelimme luonnon loputonta muutosta - kiviä, tasankoja, metsiä ja pilviä, jotka levisivät alapuolellamme joka puolelle hohtavana mattona.
Myöhästyimme kymmenen sekuntia ihan huipulle vievästä gondolista, mikä oli oikeastaan onni, sillä Tanque oli meillä koirakaverina, eikä se olisi saanut tulla hissiin. Lisäksi minä en ole ollenkaan varma, olisinko halunnut hissin kyytiin. Brrrr, aivan liian korkealla!
Äiti sai ottaa Tanquen syliin ja nostaa sen kuljetuslaatikkoon, mikä oli jo suuri edistysaskel. Muutenkin Tankki alkoi hyväksyä paremmin äidin silittelyä ja rentoutua seurassa. Se osoittautui mainioksi matkustajaksi, joka nukkui rauhassa kopissaan Teiden mutkaisilla teillä. Enää lentomatka Suomeen ei hermostuta meitä ihmisiä ollenkaan niin paljon, kun näimme, että pikkupoika osaa ottaa matkustamisen asiaankuuluvalla rentoudella.

Tänään vietimme kotipäivän, jonka piti olla myös lepopäivä pitkän eilisen jälkeen, mutta tästä tulikin siivouspäivä, joka osoittautui kaikille lopulta melko raskaaksi. Äiti teki pitkän ja vastamäkisen pyörälenkin, illalla teimme kasvislaatikkoa, sytytimme itsenäisyyspäiväkynttilän ja katoimme pöydän illalliselle. Paikallista hunajaviiniäkin oli, punaviiniksi melko siedettävää. :P
Laitoin portaiden kaiteeseen valoköynnöksen, sillä täälläkin illat pimenevät varhain ja yö on pilkkopimeä, tein lisää kynttilälyhtyjä ja ripustin niitä avokadopuuhun.
Tuli talvinen, jouluinen, onnellisen lämmin ja valoisa olo. Omat rakkaimmat ihmiset ja eläimet samassa kasassa on hyvä. <3

Huomenna aamulle menemme Tanquen ja Kissan kanssa eläinlääkäriin saamaan viimeiset rokotukset molemmille. Sitten on Tankki valmis matkustamaan Suomeen. Haikuilee jo valmiiksi, kun tietää, että se lähtee. Toisaalta tuntuu helpottavalta - meillä on ihanan hiljaista ja rauhallista sen jälkeen, kun vain oma lauma on enää jäljellä. Haikua ei vähennä yhtään se, että tietää äidin lähtevän Tanquen kanssa samaan aikaan. Ehkä hiljaisuus tuntuukin silloin tyhjyydeltä.

Calle de flores y sol

Miksi minä en saa asua Kukkien ja auringon kadulla?
Miksi Suomessa ei nimetä teitä näin?

Eilen kävimme retkellä Anagan vuoristossa ja tänään ihmettelimme myrskytuulen nostattamia aaltoja rannalla auringossa. Tunnen vähän huonoa omaatuntoa siitä, että Suomessa on talvi.
Tai... onhan täälläkin. Me vain asumme Afrikan naapurissa. :)

Vähemmän elämää, enemmän elämää

Paljon on tapahtunut. Ja osittain sen paljon takia täällä on taas ollut hiljaisempaa.
Suurin osa paljosta tapahtui perjantaina, mutta moni asia sai alkunsa jo aiemmin.

Torstaina näimme Hannun kanssa instituutilla pitkästä aikaa Kertun, mikä oli ihanaa. On niin kummallista, miten toiset ihmiset vain ilmestyvät elämään ja sitten alkavatkin kulkea samaan suuntaan elämässä. Tai - miten toisten polut vain kerta kaikkiaan sattuvat risteämään ajoittain, vaikka polut kulkisivat muuten melko erillään.
Kerttu jakoi kanssani rakkauden ja hellyyden Mieliä kohtaan, hyvä tuntea ettei ole ainut surullisista koirista sekoava.
Ja mikä tällä hetkellä tärkeinä, Kerttu soitti torstaina Tanquen omistajalle (jonka kanssa yritin ensin kommunikoida itse espanjaksi melko laihoin tuloksin) ja sai sovittua tapaamisen tänne meille perjantaiksi.

Ja perjantaina Tanque sitten tuli vierailemaan täällä meillä, arkana ja onnettomana, häntä märkää maata laahaten, matalampana ja pitempänä kuin osasin etukäteen kuvitella. Aluksi tapaaminen meni oikein hyvin, Saúl on varsin suloinen nuorimies, hellän ja empaattisen oloinen. Ja niin kiintynyt Tanqueen, että minua melkein itketti, kun Saúl ajoi pois.
Kerttu toimi taas korvaamattomana tulkkina, kun meidän kielitaitomme ei riittänyt alkua pitemmälle ja jotenkin hassusti asiat päätyivät siihen pisteeseen, että Tanque jäi saman tien meille.
Saúl oli vaikuttunut siitä, että me suomalaiset emme ole barbaareja vaan ihan hurmaavia koiraihmisiä, jotka kohtelevat eläimiään rakastavasti ja hellästi. Lupasimme pitää yhteyttä ja sovimme, että Saúl tulee vierailemaan täällä meillä sitten kun äiti saapuu. Odotan sitä. :)

Ja niin... nyt meillä asuu sitten yhtäkkiä kolme koiraa. Melske ja meteli lisääntyi Tankin myötä huomattavasti, sillä hän oli kovin kiinnostunut Kissasta aluksi, Ronja otti suojelevan emon roolin ja murisi hampaat irvessä aina kun Tanque lähestyi Kissaa ja Luna päätti muuten vain ärhennellä silkasta stressistä ja tavan vuoksi.
Ja koska minä olin ainut tuki ja turva (ja taidan itse asiassa olla vieläkin) Tankki ei tee mitään tai mene minnekään ilman minua. Enkä minä siis voi mennä minnekään ilman Tankkia.
Toinen nukkuu minun tyynyni alla, ihan kirjaimellisesti, sillä Tanquen mielestä sängyn alla on turvallisin paikka nukkua ja se käpertyy aina tyynyn kohdalle. Jos pudottaa käden sängyn reunan yli, tulee pieni, kostea kuono tervehtimään tassua.

Tanque on hellä, huolehtivainen ja suloinen poika. Se on vasta puolivuotias, nuori ja välillä riehakaskin. Se rakastaa repiä vessapaperirullia silpuksi ja kuljettaa sukkia, mutta varsinaista tuhoa en voi uskoa sen tekevän. Tankki osaa olla rauhallinen ja kärsivällinen, mutta silti innostuu helposti. Se on siis melko lailla täydellinen pieni koirapoika.
Eilen koirat viimein laumautuivat ja tänään on ehdottomasti ollut tähän asti rentoutunein ja vähämurinaisin päivä. Lukuunottamatta sitä hullua rähinää, joka tulee koirien leikkiessä. Naapurit varmaan luulee että täällä veri lentää, kun oikeasti vain kolme koiraa ja kissa riehuvat onnellisina olohuoneessa. <3

En ole aivan varma, miten suuri suru ja itku siitä oikein tuleekaan, kun äiti vie Tanquen Suomeen, sillä salakavalasti pötkökoira on pehmittänyt sydämeni töpötassuillaan, pikimustalla, silkkisellä kuonollaan ja antennikorvillaan.
Ainakin tiedän sitten itkeväni onnesta, kun yksi Siriuksen koirista on saanut hyvän ja onnellisen kodin.

P.S. Unohdin kertoa sen perjantain toisen suuren tapahtuman, joka on myös se surullinen asia. Kävimme Kissan kanssa rokotuksessa ja kuulimme, että Pikkukissa oli päästänyt elämästä irti. Se oli kuulemma piristynyt, maukunut ja leikkinyt ja syönyt, kunnes oli sitten vain yhtäkkiä kuollut.
En silti osaa olla niin surullinen kuin luulin olevani. Saihan se nukkua lämpimässä ja kuivassa, olla sylissä ja rakastettu. Pikkukissa ehti nähdä, että maailmassa on myös hyvää ja hellää ja pörröistä kylmän ja kovan lisäksi, ja se on tärkeintä.

Hui ja jei!

Tankki tulee meille aamulla kylään!! Apua!
Sen äiti ei osaa yhtään englantia, joten ollaan täysin españan varassa.
Mutta, ihanaa! :D
Onneksi Hannu lupasi jäädä aamuksi kotiin henkiseksi tueksi.

Ja onneksi meidän kämppä on ihan perussiisti ja aivan pari päivää sitten pesin lattiat ja... ettei mitään hillitöntä paniikkisiivousta tarvi harrastaa. :P

Hahaa!!!

Meidän oma auto asuu vihdoin meidän kanssamme ja pääsin jo hurjastelemaankin sillä!! *maaninen kiilto silmissä*
Täältä tullaan, vuoret, rannat, rotkot ja jyrkänteet!
Vaelluskausi on virallisesti alkanut. <3

Edistystä ja pilkahduksia

Hahaa, Mielin tämänhetkinen hoitaja lähetti juuri sähköpostia ja hän suhtautuu varsin positiivisesti uteluihini Mielistä. ^____^
Eilen soitin Tankin emännälle (espanjaksi!!) ja lähetin hänelle (mahdollisesti oikeaan sähköpostiosoitteeseen) mailia. Tankki asuu la Lagunassa, eli tällä saarella ja aivan naapurissa!! :D Miten upea uutinen! Omistaja oli hyvin kiinnostunut meidän asumisesta ja perheestä, joten hän vaikuttaa oikeasti vastuuntuntoiselta. :)
Ja Pikkukissan adoptoi eläinklinikan omistaja ja ainakin maanantai-illalla se näytti ehdottomasti henkiinjäävältä otukselta. <3

Hymiöhyökkäys!! *onnellinen*

Menimme maanantaina illalla eläinklinikalle, kuten sovittiin, sain Hannun mukaan, vaikka satoi kaatamalla ja illaksi oli paljon tehtävää. Jouduimme odottamaan tunnin hyvin täydessä ja kosteassa odotushuoneessa, mutta oli se sen arvoista! <3
Ensinnäkin näin ensimmäisen kerran täällä Espanjassa, että ihmiset oikeasti hellittelee ja halittelee koiriaan. Mutta nämä olivatkin enimmäkseen sisäkoiran näköisiä ja pieniä ja söpöjä. Mutta silti! Ehkä kulttuuri on muuttumassa.
Niin, ja sitten lopulta tuli meidän vuoromme, enkä tiennyt yhtään mitä odottaa, oliko Pikkukissa kuollut, lopetettu, hengissä mutta kuolemassa, paranemassa... Millainen lasku siellä odottaisi, mitä kissalle tapahtuisi, mitä minun täytyisi päättää... Olisiko minun valittava sen elämän ja kuoleman välillä, kannattaisiko sitä edes yrittää hoitaa ja miten järjettömästi se tulisi maksamaan... Odottamamme tunti oli hyvin, hyvin pitkä.
Paikalla ei ollut omaa eläinlääkäriämme vaan klinikan omistaja, iso ja vähän pelottava vanhempi mies, jonka kanssa en ollut juurikaan ennemmin asioinut. Tiesin, että hänellä oli kadulta löydetty aikuinen kissa, jolla oli yksi silmä ja joka vietti päivät klinikalla. Ja tiesin, että sen kerran kun hän oli nähnyt meidän Kissamme, hän oli täysin haltioitunut ja vaikuttunut siitä, että se oli myös löydetty kadulta ja pelastettu.

Selitin, että olemme paikalla pikkukissan takia, jonka toin aamulla klinikalle, kerroin, että tiesin sen olevan hassua ja että tiesin, että Pikkukissa oli hyvin huonossa kunnossa. Taisin puhua hermostuneena aika paljon. :D
Klinikan omistaja katosi takahuoneeseen, mitään sanomatta, enkä taaskaan tiennyt, mitä odottaa. Kylmä sisälläni kasvoi vielä kylmemmäksi, peloksi, levottomuus haluksi paeta. En tiennyt, haluaisinko kohdata sen, mitä oli tulossa.
Omistaja palasi pikkuruinen kissa kädellään, rintaa vasten painettuna. Hän tarjosi kättään - ja Pikkukissaa - minua kohti ja sanoi, että kissa on hyvin kylmä. Hän kertoi, että Pikkukissa on hyvin sairas, sillä on anemia ja luultavasti muita sairauksia ja tosiaan... sillä ei ole toista silmää. Kissan tassussa oli tippakanyyli ja siltä oli otettu verinäyte.
Olin neuvoton. En tiennyt, mitä hän tarkoitti kaikella tällä. Sanoin, etten uskonut, että Pikkukissa jäisi henkiin, sanoin, etten tiennyt, olisiko parasta vain päästää se pois. Omistaja painoi Pikkukissaa rintaansa vasten. Ja sanoi: "Mi amigo." En vieläkään ymmärtänyt täysin.
Mutta sitten... olihan hän pelastanut jo yhden katukissan ilman toista silmää. Katsoin omistajaa epäuskoisena, katsoin kissaa, joka nukkui miehen kädellä, katsoin Hannua.
Ymmärsin, että Pikkukissa sai jäädä klinikalle. Että tuo iso, pelottava mies oli adoptoinut sen ja tarjosi sille kaiken hoidon, mitä klinikalta löytyy. Sanoin, että nyt hänellä on kaksi yksisilmäistä kissaa ja omistajaa nauratti.
Kerroin tulevani Kissan kanssa perjantaina rokotukseen, joten saisin silloin kuulla Pikkukissan kuulumisia. Omistaja hymyili meille kissa sylissään ja kävelimme takaisin sateeseen. Ei satanut enää niin paljoa, emme avanneet sateenvarjoa, nauroimme ääneen.
En aiemmin tiennyt, mitä olisin odottanut, mutta tätä mahdollisuutta en ollut nähnyt ennalta. <3

Tarina kissanpennusta

Tänään löysin puolikuolleen kissanpennun keskeltä tietä.
Sillä ei ollut toista silmää, sen silmäkuoppaan meni kärpäsiä ja se oli täynnä punkkeja ja kirppuja.
Ensin luulin, että se oli kuollut (mikä olisi ollut paljon parempi vaihtoehto), mutta sitten näin että se hengitti.
Vein koirat kotiin, otin pienen pyyhkeen ja muovipussin ja juoksin koko matkan takaisin kissan luo sateessa.
Nostin kissan pyyhkeelle, se oli niin heikko, ettei jaksanut kannatella päätään. Mutta se sanoi mau niin sydäntäsärkevän pelokkaasti, etten voinut hetkeen hengittää.
Pennun emo oli tien laidalla ja katseli tilannetta, on ehkä pakko mennä raivaamaan sinne iltapäivästä ja yrittää löytää loput pennut jos niitä on. Jos ne on vielä hengissä.

Ujutin pyyhkeen kissoineen hellästi muovipussiin (en pidä kirpuista itsessäni) ja painoin sen rintaani vasten. Tunsin, että pentu oli lämmin. Se ei liikkunut kertaakaan koko matkan aikana.

En tiennyt, mihin olin menossa, kotiin vai eläinlääkäriin, joka on aivan löytöpaikan vieressä. En tiennyt, kunnes minua vastaan tuli vanha mies päiväkävelyllä. Hän kysyi, mitä pussissa oli ja vastasin, että kissanpentu.
Sain sanottua, että se oli kuollut (en todellakaan tiedä, mikä on kuolemaisillaan espanjaksi). Mies yritti saada minut jättämään sen tien sivuun, metsän siimekseen ja sanoi, että siinä on rauhallinen ja hyvä paikka.
Mutta minä olin sinnikäs ja sain sanottua, että vien kissan eläinlääkäriin. Siinä siis tuli päätös.
Setä otti minua kädestä!! ja lähti kanssani kävelemään samaan suuntaan kuin mistä oli tullutkin ja sanoi, että olen kiltti ja hellä tyttö. Hänellä oli niin lämpimät kädet! Lämpimät ja pehmeät. Hän yritti tarjota minulle sateenvarjoaan, mutta kieltäydyin.
Hän odotti koko ajan kanssani eläinlääkärissä (siellä oli tavaton ruuhka ja pääsin koko jonon ohi!) ja erosimme vasta ulkona, kun kissa oli otettu sisään lääkäriin.

Kissa siis jäi lääkäriin ja minä lähdin kotiin. Eläinlääkärimme käski olla murehtimatta ja tulemaan iltapäivästä takaisin, kun klinikka aukeaa taas siestan jälkeen. Sanoin, etten usko kissan selviävän ja tiedän, että oli hassua kantaa se tänne, mutta etten vain voinut jättää sitä. Pyysin lääkäriämme lopettamaan sen ja lupasin tietysti maksaa, mutta lääkärimme sanoi, että puhutaan sitten iltapäivästä. Hän siis osaa ihailtavasti englantia, paremmin kuin kukaan muu täällä.
Osa ihmisistä odotushuoneessa katsoi minua hassusti, he ovat tottuneet kuolleisiin kissoihin kaduilla. Mutta minä en ole. Moni kuitenkin kyseli kissasta ja osoitti selvästi myötätuntoa, vaikka keskustelumme oli tietysti varsin rajoitettua.

Niin. Nyt vasta muistin.
Silloin kun löysin kissa, kun olimme siis tulossa tyttöjen kanssa kävelyltä, ohitseni käveli pariskunta juuri, kun olin tajunnut kissan vielä hengittävän.
He kehuivat tyttöjä ja sanoivat, että ne ovat kauniita.
He eivät kiinnittäneet kissaan mitään huomiota, ennen kuin mainitsin siitä heille. Ainut vastaus mitä sain oli, että se on normaalia. He jatkoivat matkaa.
En ymmärrä.
Matkalla näimme myös pienen, kuolleen rotan. Olin surullinen.
Viime viikolla näimme jäniksen, joka oli ilmeisesti jäänyt auton alle ja oli suunnilleen samassa tilassa kuin kissanpentu tänään. Itkin.
Kun ajoin autoa ja pikulintu törmäsi siihen, ajoin auton tiensivuun, varmistin, että lintu oli kuollut ja hautasin sen metsään.
En ymmärrä.
En ikinä voisi sanoa, että on normaalia, että eläimet kärsivät keskellä puistotietä ja vain kävellä ohi. En vain pysty.
Mutta ehkä tämä on syy siihen, miksi minä olen menossa siivoamaan löytöeläinten häkkejä ja he eivät.

¡Adoptoi onneton koira!

Jokainen tietää, että Espanja ei ole ystävällinen maa koirille - sen löytökoiratarhat ovat täynnä, kodin omistavat koirat saattavat olla käytännöllisesti katsoen heitteillä, koira ei ole perheen jäsen niin kuin usein Suomessa. Täällä koira rinnastuu minusta vuohiin ja kanoihin, jotka ovat ulkona päinsä ja pärjäävät miten parhaiten pystyvät. Usein pärjäävät siis melko huonosti. Tosin tuntuu, että koirista pidetään vielä huonompaa huolta, sillä ne eivät tuota näennäisesti mitään.

Keksimme sen äidin kanssa yhtä aikaa, samana iltana - jos kerran halutaan antaa koiralle toinen mahdollisuus, eikä kerran ole varsinaista hinkua saada pentua, koiran voi tuoda myös täältä Suomeen samalla kun tänne kerran tulee.
Suomesta on kyllä katseltu koiria, ja kyseltykin, mutta joko ne ovat isoja, ongelmallisia tai aivan toisella puolella Suomea.

Viimein löysin Siriuksen sivut, joilta löytyikin kokonainen laumallinen suloisia koiria, jotka tarvitsisivat kodin.
Eniten meitä äidin kanssa (tai ehkä ensin minua ja sitten aivopesun jälkeen äitiä) kosketti Miel (eli Melli :), joka löytyy uusien koirien (nuestros perros) kohdalta ensimmäisenä.
Melli painaa kolme kiloa, se ei näytä siltä, että sen pitäisi, eikö?
Se ei halua elää koiratarhalla. Se ei jaksa enää yrittää eteenpäin. Se tarvitsee jonkun, joka pitää tassusta ja on tukena ja ruokkii sen sydäntä, joka on menettänyt kaiken uskonsa ihmisiin.
Se tarvitsee aikaa ja syliä ja rakkautta niin paljon kuin koira vain voi saada.
Ja sattumalta minulla on niitä kaikkia enemmän kuin hyvin, hyvin monella muulla.
Minä haluan pelastaa Mellin.
En ole vielä varma, mikä koiran kohtalo lopulta on - haluaako se yrittää enää uudessa kodissakaan? Onko se sairas? Millainen se on ihmisten parissa? Osaako se enää olla iloinen? En tiedä.
Jos Melli oppii, se muuttaa äidin kanssa joululahjana koko perheelle Suomeen kahden noin suunnilleen eläkeläisen hemmoteltavaksi ja syliteltäväksi. En voi kuvitella parempaa kotia.
Jos Melli ei sopeudu... niin. En vielä tiedä. Meillä se saa olla niin kauan kuin sen tarvitsee parantua, jos se vain tulee meidän lauman kanssa toimeen. Ja terveempänä ja toiveikkaampana koirana se saa varmasti helpommin kodin.
Mutta jos Melli ei tahdo... jos se ei vain tahdo... olen varma, että sen on silti parempi päästää irti ja jatkaa matkaa jonkun sylissä ja rakkauden piirissä kuin yksin koiratarhalla.

Muutkin koirat ovat toki aivan hurmaavia ja ihastuttavia.
Erityisesti huomiomme kiinnittivät Ruuti (Rudy), Tankki (Tanque :P ), Siwa (Xiwa) ja Salli.
Etenkin Salli on käsittämättömän kaunis ja upean oloinen koira. Tankki taas on mielettömän hassun ja huumorintajuisen näköinen otus, sen elämänilo ei ainakaan ole hukassa!
Minun ei varmastikaan tarvitse sanoa, että tahtoisin ottaa tänne lauman jatkeeksi kaikki nuo pienet koiraeläimet. Puhumattakaan noista kissoista!
Jotka siis löytyvät kohdasta Nuestros gatos. Voi herranen aika kuinka kauniita! Erityisesti Ra on jotain uskomatonta, katsokaa sen silmiä! Se on vertaamattoman kaunis.
Kuinkahan paljon enemmän allergeeneja erittyy kahdesta kuin yhdestä kissasta...

No niin, joka tapauksessa. Vaikka yksikään noista eläimistä ei saisi meidän perheestämme uutta kotia, vaikka päätyisimme pelastamaan rotan Pietarin viemäreistä (niitä on siellä varmasti miljoonia hätää kärsimässä!!), Sirius on saamassa tämän etsinnän tuloksena uuden vapaaehtoistyöntekijän.
Olen jo pitempään tahtonut mennä auttamaan johonkin löytöeläinkotiin ja kysellyt alustavasti, missä sellaisia olisi (kiitos Kerttu <3), mutta nyt asiat näyttävät taas järjestyneen kuin itsestään ja vastaus on ilmestynyt elämääni. :)

Argh!

Miksi ei voi nukkua?
Tai juu, tiedän oikein montakin syytä, miksi juuri nyt ei voi - nenä on tukossa, niveliä särkee, yskittää, pää räjähtää ja olo on yleisen kurja. Mutta miksi ihan yleisesti ottaen ei voi nukkua?

Tänä yönä edes eläinsohva ei tuonut rauhaa, kun eläimet oli ihan hyperaktiivisia. Ne on omaksuneet Kissan (ja minun) yöelämäntavan ihan selvästi. Ronja saalisti ikkunalla kaikkea mikä liikkui, Luna rapsutti ja rapsutti ja puri tassua ja kiehnäsi edestakaisin, vaikka se olikin rauhallisin eläin. Kissa halusi saalistaa! Leikkiä! Purra! Ja varsinkin raapia!

Mistä tulikin mieleeni, että voi kärsämö! Mistä nämä ihmiset oikein ostavat lemmikkitarvikkeensa? Eikö kukaan koskaan trimmaa koiraansa? Minä tarvitsisin aivan ehdottomasti trimmauspöydän, Osterin terät vetelee viimeisiään eikä kissojen raapimapuita ole näkynyt missään.

Raapimapuu sinällään ei ole ongelma, sillä palan halusta näpertää sen itse. Pää on jo pullollaan suunnitelmia ja olisin tehnytkin jo jonkin alustavan version heti alkuunsa mutta! Ei ole sellaista sopivaa, karheaa juuttinarua missään. Tiedättehän? Sitä sellaista ruskeaa, vähän karvaista?
Miksi ei ole? Sehän nyt on sellaista peruskauranarua, jota myydään kaikissa Tiimareissa ja rautakaupoissa ja marketeissa. Niin ei. Ei ole. Olen ihan käynyt kyselemässä ja selittänyt ja näyttänyt, et kato, tällästä, mutta paksumpaa. Ei. Ei ole.
Nyt alkaa olla viimeiset hetket, kun huonekalut on edes jossain kuosissa, sillä juurikin tämän yön Kissa olisi halunnut kynsiä sohvankulmaa sellaisella raivolla, etten olisi uskonut.
Kutiaako sen kynsiä siinä missä maitohampaitakin? Mistä se hillitön raapimisvimma tulee? Onneksi on sentään kynsisakset, joilla voi nipsiä terävimmät kärjet välillä pois.
Nidon vielä hiekkapaperia noihin sohviin joku päivä. :D

Mutta nyt - yskänpoistomausteteetä ja hunajaa ja lisää peittoja.
Ja villasukat!
Äitiä naurattaa, kun pidän täälläkin villasukkia.
Muttakun... *selittelee poistuessaan keittiön suuntaan*

Haikukuume

Kolmekymmentä-
seitsemän pilkku kaksi
loputon nuha

Arkistoon

Laitan tämän runon tänne talteen, ettei se vain katoa netin syövereihin.
Kirjoitettu Ulrika- ja Tiina-kissoille 9.8. <3


Kauneimpina minä kannan niitä hetkiä
jolloin kolme kissaa
valtaa taloni ja huoneeni
raapii huonekalut ja mellastaa keittiössä

on kuin kotonaan
tässä maailmassa.

Valkea silkki
kynsiä ja hampaita
pentukissani


Herätä siihen
kun sade lyö ikkunaan
ja jäädä kotiin


Riisua pois
ihmisen valeasu
olla taas kissa

Kissa ikkunalla
katsoo yöperhosia
lentää mukana.

Kamalinta on, kun...

...ei voi tehdä jollekin asialle mitään, vaikka haluaisi.
...on liian kaukana kaikesta tärkeästä.
...liian moni rakas ihminen on liian kaukana.
...tuntuu, että oikea elämä on jossain muualla ja kuluu, vaikka en ole paikalla.
...tuntee itsensä hyödyttömäksi.
...tuntuu, että ei ole ansainnut onneaan.
...tuntuu, että ei saisi olla onnellinen, koska muut eivät ole.
...on koko ajan ikävä.
...ei riitä, että rakastaa.


Rakkauden pitäisi olla sellainen voima, että kun sitä on tarpeeksi, se parantaa kaiken.
Niin kauan kuin niin ei ole, se tuottaa vain kipua.

Purrr...

Äiti tulee!!! <3

Mulla on jo pää täynnä suunnitelmia ja vaellusreittejä ja...
Ja äiti näkee Kissan!! Ja tytöt! Ja...
Hihii. *pyörii onnellisena*

Onnentyttö

Jos vastaat kyllä kymmeneen tai useampaan alla olevaan väitteeseen, hymyile, sillä elämäsi tulee olemaan täynnä ystäviä eikä se ole koskaan tylsää!

[X] Koira(t) nukkuu sängyssäni (päikkäreitä)
[ ] Laitan sänkyyn ylimääräisen peiton/tyynyn koiraa varten
[ ] Oma patjani on valmis kaatopaikalle, mutta koira saa uuden patjan tämän tästä
[X] Käperryn sängyssä lähemmäs koiraa kuin kumppania
[ ] Kun kumppani sanoo: joko koira tai minä, minulla ei ole mitään vaikeuksia tuoda hänelle matkalaukkua pakattavaksi
[X] Sanon myös lapsille/kavereille: istu, paikka, hyvä poika/tyttö
[X] Kotiin tullessani tervehdin ensin koiran ja vasta sitten muut perheenjäsenet
[ ] Matkoilta soittaessani kysyn aina ensimmäiseksi koiran vointia
[X] Minulla on koiran valokuva mukanani
[X] Laitan koiran nimen lähettämiini kortteihin
[X] Peitän sohvat ja tuolit kankaalla, joissa koiran karvat ei näy
[ ] Ystäväni tietävät mikä on koiran tuoli, jolle ei saa istua
[X] Taskussani on aina maksanmakuisia makupaloja tai muita naksuja
[ ] Omasta takistani on puuttunut nappi jo kuukausia, mutta joka ilta olen ommellut koiralle tilkkutäkkiä
[ ] Koiran shampoo maksaa 20 euroa pullo, omani on halvinta mitä marketista löytyy
[ ] Minulla on koira-aiheinen t-paita, avaimenperä, ovimagneetti, pyyhe, pussilakana...
[X] En voi koskaan jäädä kaverin kanssa kaljalle, kun on kiire kotiin koiran luo. :D
[ ] Koirista on seinillä komeita kuvia ja näyttelypokaaleille on varattu oma lasivitriini mutta perheenjäsenten kuvat ovat laatikon pohjalla
[ ] Viihdyn juhlissa vain jos siellä on joku, joka keskustelee kanssani koirista.
[X] En ehdi syödä aamiaista kun pitää viedä koira ulos
[ ] Lapioin lumeen koiralle kulkureittejä
[X] Kutsun itseäni äidiksi/isäksi, vaikka minulla ei ole lapsia
[X] Olen itse käynyt lääkärintarkastuksessa vuosia sitten, mutta koiraa käytän säänöllisesti tarkastuksessa
[X] Valitsen sellaisen auton, jossa voi kuljettaa koiraa ja sen tavaroita
[X] Autoni sivuikkunasta ei näy läpi lukuisien kuononjälkien takia
[ ] Kukaan ei halua tulla autoni kyytiin, koska vaatteet olisivat koiran karvoissa sen jälkeen
[X] En epäröi hetkeäkään kammata hiuksiani koiran kammalla
[X] Keskustelen sujuvasti koirankakasta koiranomistajatuttujeni kanssa vaikka ruokapöydässä
[X] Uskallan sanoa sanan "narttu" punastumatta
[ ] Nälkäinen perhe nostaa kattilankantta ja kysyy, onko tämä koiralle vai meille
[X] Olen ainoa idiootti, joka kävelee kaatosateessa koiran kanssa, vaikkei sillä ole hätä
[X] Herään välittömästi koiran vinkunaan, mutta en puhelimen tai palohälyttimen ääneen
[X] Olen yöllä hereillä, kun jalkani kramppaa, mutta en liikahdakkaan, ettei koira herää
[X] Jätän aina vähän ruokaa omalle lautaselleni että koirakin saa herkutella
[X] Ihmiset kauhistuvat kun näkevät minun haukkaavan samaa leipää tai jäätelöä vuorotellen koiran kanssa

22 kyllää. ^________^
Soveltuu suurelta osin myös Kissaan. <3

Yökaverit

Kun en nuku öisin, tulen aina alakertaan. Osittain, jotta Hannu saisi nukuttua, osittain, jottan saan rauhassa kääntelehtiä ja vääntelehtiä, kuunnella musiikkia tai vain istua pimeässä ja katsoa ulos.
Alas tulemiseen on kuitenkin vielä yksi iso syy, ja se on eläinlaumamme, joka viettää yönsä alakerrassa. Valvottuina öinä minua aina ahdistaa - joko se on valvomisen syy tai lopputulos - eikä silloin ole mitään parempaa kuin saada syliin uninen eläin. Eikä minun ikinä tarvitse repiä ketään ylös omasta paikasta, vaan pikemminkin joudun järjestelemään laumaani niin, että mahdumme kaikki samalle sohvalle. Eläinten peittämänä ei voi olla ahdistunut.

Viime yönä en nukkunut. Illalla tapasimme tuttuja Puertossa ja tulimme myöhään kotiin. Söin liikaa ja masu sanoi miip ja oli kipeä ja jotenkin en osannut rauhoittua. Niinpä kömmin taas kaikkine peittoineni alas ja linnoittauduin sohvalle.
Ensimmäisenä syliin tunki Kissa, joka tuli kanssani samalle tyynylle nukkumaan. Seuraavaksi toiselta sohvalta hyppäsi Ronja, joka rojahti mahani päälle, ja viimeisenä (kuten yleensä) joukkoon kiipesi Luna, joka siirtyi lämmittämään varpaitani.
Kokoonpano vaihteli yön mittaan, mutta Kissa pysyi sylissäni. Välillä se kehräsi, välillä näki unta ja enimmäkseen vain yritti keksiä tapoja päästä vielä lähemmäs. Se nukkui välillä kaulani päällä, tassu poskelleni painettuna, se oli saman peiton alla ja se pesi korvaani.

Tytöillä on aina ollut sylieläiminä erilaiset roolit: Luna on äärettömän hellä ja lämmin, hassu ja huomionkipeä. Se osaa hyvin herkkävaistoisesti tulla tarjoamaan läsnäoloaan ja kysyä, sopisiko seuran tulla. Toisaalta Luna ei pysy sylissä, jos siitä ei siltä tunnu.
Ronja taas on vetäytyvämpi, mutta on valmis hellittäväksi aina, kun siihen vain tarjotaan mahdollisuus. Milloin tahansa sen nostaa syliin, se painautuu lähelle ja jää varmasti siihen pitkäksi aikaa. Oli mielentila ja ahdistusaste siis millainen hyvänsä, syliin saa aina koiran ja useinmiten kaksi.
Nyt pikkupoika on tullut kissamaisena olentona täydentämään joukkoa. Kissa on enemmän Lunamainen, sitä ei saa pidettyä sylissä, jos se ei itse sitä tahdo, mutta voi toisaalta viihtyä siinä tunteja. Perjantaista tähän päivään asti se on viettänyt suurimmanosan aikaa sylissäni: se nukkui siinä, kun teeni hautui, se matkusti kanssani keittiöön hakemaan valmista teetä ja nyt kun istun tässä ja kirjoitan teeni kanssa, se nukkuu taas sylissäni.

Olen aina kaivannut kissaa ja aina luullut, etten ikinä voisi sellaista saada. Olen haaveillut vuosia ja taas vuosia siitä, millaista olisi, jos kodissa asuisi kissa. Mutten ikinä osannut kuvitella, että se olisi näin täydellisen ihanaa, että voisin tuntea oloni näin omistetuksi.

Minut on valittu kolmen maailman ihanimman eläinlapsen äidiksi.

Ahdistelua

On saatava avautua tänne. Argh!

Olimme tänään markkinoilla, kun yhtäkkiä naisääni sanoi vierestämme, että no moi moi, onpa kiva kuulla omaa kieltä! *lirkuttaa*
Ensin se kyseli ihan tavallisesti, että kuinkas kauan te täällä ootte ja ihmetteli että ai kolme vuotta ja että hekin on vähän katselemassa täällä, kun haaveilevat muuttavansa tänne. Ja sitten se alkoi kaivaa laukustaan suomenkielistä Herätkää!-lehteä, että tässä olisi vielä tämmönen. Voi Jeesus sentään!!! Ettei edes parintuhannen kilometrin päässä kotoa saa olla rauhassa sielunpelastajilta (-syöjiltä).
No minäpä sanoin sille tädille kohteliaasti, kun se kysyi, tulisikohan tällaista luettua, että ei varmaan, kun ei kumpikaan kuuluta kirkkoon, ja taivaan ilmestys, se alkoi tunkea sitä takaisin laukkuunsa sanoen, että ei halua painostaa. Minä juhlin mielessäni, että hyvä täti, loistavaa! Mutta ei... juhlin aivan liian aikaisin.
Täti kun alkaa paapottaa seuraavaksi, ilman hengenvetoa välissä, että kyllä näitä asioita on hyvä ajatella jo näin nuorena ja plaa plaa plaa... Nyt kun kysyin Hannulta, et mitä se siinä sanoi, niin se vastasi, ettei mitään kuvaa, kun sillä oli jo siinä vaiheessa filtterit niin täysillä. :D
Voi miksi, miksi vasta nyt tulee mieleen, että olisi pitänyt sanoa, että kuule täti kun minä olen eronnut kirkosta ihan nimen omaan sitä varten, että minä olen ajatellut.
No, eipä siinä mitään, yritettiin pitää hymy pyllyssä (kiitos äiti, ilman sua en ikinä käyttäisi näitä sanoja :) ja jatkettiin paprikoiden ostamista.

No, päästiin markkinoilta bussipysäkille, sille pysäkille, jolle ei ikinä ennen oltu menty, kun ei ihan tietty, missä se on. Tänään se oli kuitenkin lähempänä kuin mein vakiopysäkki. Naurettiin itseämme kipeeksi siinä vaiheessa ja Hannu sanoi, että se oli meinannut revetä nauramaan millä hetkellä hyvänsä sen tädin paapottaessa. Niin johan!! Siellä se sama tantta seisoo tien toisella puolella kera vaaleanpunapaitaisen miehensä ja ne silminnähtävällä hetkellä bongaa meidät ja se setä alkaa tulla tien yli kohti pysäkkiä. Siinä vaiheessa ei naurattanut enää yhtään.
Maailmanmatkaajan varmuudella se tervehti meitä ja voi mitä kaikkea se ehtikään selittää, ennen kuin sinuattu bussi tuli. Hyvin pian sen miehen vanavedessä tuli se alkuperäinen paapottajanainen ja siinä ne sitten paapotti yhdessä ja erikseen, että on asuttu monta vuotta Floridassa ja nähty vaikka mitä ja sitten se setä alkaa kaivaa laukustaan - ette ikinä arvaa! - Herätkää!-lehteä. Luojan kiitos se täti osasi vaikuttaa vähän vaivautuneelta, kun se sanoi sille sedälle, että hän on jo tarjonnut. Ja koska en jaksanut enää alkaa vääntää, sanoin, että eihän sitä kehtaa kahta kertaa kieltäytyä. :D
Ja silloin se bussi tuli. <3

Mutta oikeasti!! Mitä ne on ajatellut kun ne on lähtenyt Suomesta? Onko ne ihan oikein vartavasten tullut pelastamaan juhlivia turisteja? Miksi ihmeessä ne kantelee suomenkielisiä lehtiä täällä Espanjassa?

Ja mitä tästä opimme tulevaisuuden varalle?
Opettelemme puhumaan espanjaa hyyyvin nopeasti ja sen jälkeen julkisilla paikoilla ei enää suomea puhuta.
¡No comprendo vaan, kaikki epämiellyttävät käännyttäjäturistit!

Minä täällä hei!

¡Hola amigos! ¿Comó estas?

Viisi sanaa päivälle:

1. Auto

Meille on ihan oikeasti tulossa auto ja se tuntuu hurjalta. Keski-ikä, täältä tullaan! Elukoita on, kohta on auto, sitten puuttuu enää se omakotitalo ja puolitoista lasta. Mutta hei, mehän asutaan isommankin perheen kokosessa kämpässä, et oikeestaan uupuu enää se muksu. Ehkä esitänkin asian Hannulle näin, jos se sitten sisäistäisi, että me tarvitaan vauva. ^_______^
Miten pääsin autosta vauvaan näin nopeasti? Tän täytyy olla jo jonkinlainen ennätys!

Mutta siis, eilen täytettiin autolainahakemus, vaikka tämä on edelleen sitä mieltä, että kun toisella on kerran rahaa ja toinen saa sitä hyvällä syötöllä niin mitään lainoja kannata ottaa. Mutta kattoo nyt mitä ne sieltä sanoo. Joka tapauksessa, söpö auto on bongattu ja alustavasti varailtukin, tänään mies käy siellä kai tekemässä pitemmän ajan varauksen, joka maksaa pari kymppiä. Onneksi järkevänä naisena sanouduin tästä koko autotouhusta irti jo ihan alkuvaiheessa. Oma on autonsa, valkatkoon itte kans. :D

2. Syksy

Täälläkin on havaittavaissa jonkinlaista muutosta ilmanalassa. Kasvit alkavat kukkia, kun kaikkea energiaa ei tarvitse kuluttaa hengissäpysymiseen auringon paahteessa. Meidän köynnösaita on aivan oranssinaan valtavista kukkatertuista, yritän ryhdistäytyä kuvalla lähiaikoina. Calle Candelarialla tuossa vieressä on pari puuta, jotka on sisäistänyt syksyn tositarkoituksen ja vaihtavat minun sisäisen kelloni mukaan lehtensä ihan oikeaan aikaan. Kadulla on muutaman metrin matkalla suunnaton määrä kuivia, kahisevia lehtiä, joissa riemulla kahlaan joka kerta kun kävelemme siitä koirien kanssa ohi.
Kaipaan syksyä valtavasti, niin että sattuu. Kaipaan kirpeän raikkaita syyspäiviä, jolloin kävelemme meren rannalla koirien kanssa, kaipaan tihkusateisia tuulipäiviä, kaipaan sateenvarjoja ja pilviä. Täällä on liikaa aurinkoa, liikaa valoa, liian kirkasta. Onneksi täälläkin päivät kuitenkin lyhenevät ja illat alkavat olla viileitä. Voin siis kietoutua peittoon ja kuvitella, että pimeydessä ikkunan takana lentävät lehdet ja sumu nousee puiston ruohikon ylle. Miten kaipaankaan Meri-Rastilaan!

3. Kulttuuri

Vaikka juuri valitinkin hyvän siivun, viihdyn täällä tosiasiassa varsin hyvin. En ole oikein ikinä tuntenut sopeutuvani suomalaiseen jurotuskulttuuriin. Olen liian hassu, liian puhelias, liian halaileva ja lähelle tunkeva. Siis toisinaan. Toisina päivinä taas olen äärettömän onnellinen, kun suomalaiset osaavat tulkita sen ilmeen, joka sanoo, etten kaipaa vähääkään seuraa.
Täällä ihmiset vain ihan oikeasti tuntuvat olevan hyväntuulisempia, avoimempia ja positiivisempia kuin Suomessa. En ehkä ihan uskonut eroon ennen kuin pääsin todistamaan sitä itse. Ehkä ajattelin, että ihmisiä on niin monenlaisia ja niin erilaisia joka puolella maailmaa, että geneerisesti lopputulos on sama. Mutta ei. Täällä aurinko on etsinyt tiensä myös ihmisten sydämiin.
Täällä myös ollaan avoimen avuliaita, guaguassa (bussissa. :) pidetään hyvää huolta vanhuksista, tuntuu, että täällä mummuja pidetään yleisinä lemmikkeinä, joita täytyy paijata ja joiden hyvinvoinnista täytyy pitää huolta. Täällä puoli bussia huutaa kuskia odottamaan, jos vanhus ei ole päässyt turvallisesti istumaan bussin lähtiessä liikkeelle. Välittäminen tuntuu aidolta eikä pakkokasvatuksen tulokselta, niin kuin usein Suomessa varsinkin nuorten kohdalla tuntuu.

4. Kissa

...on parasta, mitä on tapahtunut pitkiin, pitkiin aikoihin! Niille, jotka eivät satu seuraamaan elämäämme tiiviisti muuten kerrottakoon, että kissa muutti meille sattumalta ilman varoitusaikaa, täysin onnettomana tapauksena. Koirat löysivät sen tieltä, se oli niin pieni, käsittämättömän pikkuruinen, yhdelle kädelle mahtuva. Sen silmät, nenä ja korvat olivat muurautuneet umpeen ja se oli niin heikko, että ensimmäiset päivät se vain nukkui. Veimme sen eläinlääkäriin, en oikein ole varma miksi. Osittain kai lopetettavaksi, ettei se joutuisi kuolemaan nälkään tielle. Ehkä jossain syvällä myös toivoimme, että siitä voisi vielä kasvaa onnellinen ja kaunis kissa.
Tällä hetkellä sylissäni, kirjoittaessani, kehrää puolitoistakiloinen, kauniin valkoinen poika. Se on täysin terve, löytämisestä tulee huomenna viisi viikkoa. Vanhoja kuvia, jo usean viikon takaa, löytyy muutamia täältä. Kuvista voi myös päätellä, miten Kissan ja tyttöjen yhteiselämä sujuu. <3

5. Rohkeus

Olen ollut muy, muy negrita viime aikoina. Olen uskaltanut nauraa espanjantunnilla, ihan vähän ystävystyä ihmisten kanssa siellä, jopa osoittanut tietämättömyyteni ja kysynyt, kun en ole tiennyt. Kukaan ei ole vielä pilkannut tai nauranut, enkä ole edes huonoin. :)
Olen uskaltanut ottaa sellaiset silmälasit kuin halusin, vaikka nyt en enää olekaan niin rohkea ja pelkään, että ne on liian erilaiset. Mutta kun saan ne toivottavasti tällä viikolla käyttöön, toivon taas uskaltavani pitää niistä. Uskalsin vuosien haaveilun jälkeen lävistää huuleni (labret), en siksi, että olisin pelännyt itse lävistämistä tai kipua, vaan siksi, että pelkäsin ihmisten tuomitsevan päätökseni. Aivan kuin silmälasienkin kanssa.
Siis pikku hiljaa alan uskaltaa tehdä omia päätöksiäni, omien tunteideni ja halujeni pohjalta. Pikku hiljaa alan tunnistaa omia toiveitani, enkä vain suorita muiden tahtoa ja odotuksia. Ja vielä hitaammin - vielä epävarmemmin - opettelen uskomaan ja luottamaan siihen, että minua rakastetaan silti. Olen peloissani, paljon, mutta vielä enemmän olen riemuissani. Ehkä opin vielä elämään sitä elämää, jonka minä haluan!

Töh

Miksimiksimiksi tulee inspikset aina keskellä yötä? Kaikkeen?
En siis kirjoita nyt, mutta sain ongituksi taas salasanan talteen ja pääsen jatkamaan tänne kummallisia sepustuksiani.
Vaikkapa siitä, että täällä kaupungin siivouspataljoonat käyttää katuharjana palmunlehteä.
Tai siitä, että meillä asuu tätä nykyä mitä hurmaavin kissapoika, jonka tarinan haluaisin kirjoittaa tänne muistiin, vaikka suurin osa kuuleekin Kissasta enemmän kuin jaksaa kuunnella. :D

Mutta koska armaani työssäkäyvänä ihmisenä haluaa mennä nukkumaan nyt, olen kiltti ja vetäydyn hiljaisena sänkyyn myös.
Palaamme siis... pian!

Voikaa hyvin. <3

Oma kehu haisee

Mikä se on se suomalainen kulttuuri, että omaan tekemiseen ei saa olla tyytyväinen. Lapsesta asti opetetaan, että itseä ei saa kehua, omista tuloksista ei saa olla ylpeä ja sekin vielä, että ylpeys on syntiä.
Minä vaan kysyisin, että kuka tässä maailmassa sitten kehuu jos ei itse?!
Tuleeko pomo taputtamaan olalle, että tämä tehtävä meni kyllä hyvin. Tässä, osta itsellesi sen kunniaksi pullakahvi? Ei. Pomo ei tule.
Hurraako puhtaat, rusinoiduin sormin puhtaaksi hinkatut lautaset kaapista innoissaan - sinä teit sen, hyvä tyttö?! Ei. Lautaset ei osaa hurrata.

Ymmärrän tietysti, ettei asia ole näin yksinkertainen. Ei voi julistaa maailmalle, koululuokalle tai kollegoille joka toinen päivä omaa erinomaisuuttaan, osaamistaan ja ainutlaatuisuuttaan. Mutta minä tarvitsee kiitosta, kannustusta ja haleja. Eikä niitä tule automaattisesti naapureilta ja lemmikeiltä perheenjäsenistä puhumattakaan.
Siis kehu itseäsi!

Eilen tiskasin. Kauan ja hartaasti. Ja sen jälkeen katsoin siistiä keittiötä ja sanoin itselleni koko sydämestäni ilahtuneena "hyvä tyttö". Minä olin ansainnut sen.
Ja kun Hannu tuli töistä näytin keittiötä ja kerroin, että enkö olekin ollut ahkera ja hieno ihminen. Ja sain paljon lisää kehuja.
En siis kehunut omaa erinomaisuuttani vaan jaoin onnistumisen ilon toisen kanssa ja molemmilla oli hyvä mieli. Kehu ei tarkoita sitä että osoitetaan toiselle omaa parhautta vaan sitä että jaetaan hyvää oloa.

Jos pienistä onnistumisista ja iloista tekee jokapäivästä rutiinia, oppii itseään kiittämään ja olemaan tyytyväinen tekemisiinsä. Jos ilon jakaa toisen kanssa, oppii toinenkin kiittämään itseään ja toista. Tämän olen huomannut meidän pienessä perheessämme, jossa kiitetään ja kehutaan ja huomataan tekemisen jäljet. Kumpikaan ei ole vielä ylpistynyt eikä päähän ei ole noussut juttuja.

Siis, toista perässä - minä olen kaunis, viisas ja luova. Joka aamu yhä uudelleen.
Vielä jonain aamuna saata uskoa. *halaus*

Täällä taas!

Lunassa on kaksi vaihdetta - suloinen, pöwwöinen sylikoira joka suorastaan huutaa paijausta ja hellyyttä ja sitten taas toisaalta hyperaktiivinen kissanpentu joka saalistaa kaiken, ei jaksa olla paikallaan sekuntiakaan ja puree jos koitetaan käsitellä liian pitkään.
Sanomattakin on selvää, että jälkimmäinen on vallitseva ominaisuus, noin suunnilleen koko ajan. Paitsi tänä aamuna, jolloin pikkutyttö kiehnää sylissä, nukkuu kyljessä kiinni ja vinkuu vessan oven takana. Se on suloinen!

Katunumerot käyttäytyvät maagisesti. Ne eivät mene kuin Suomessa, ne eivät tunnu menevän oikein mitenkään järkevästi. Oi kyllä, yhdessä kohtaa tietä ne saattavat näyttää olevan täysin vakuuttavasti järjestyksessä, mutta kulman takana tilanne muuttuu. Meidän tiellä numerot kasvavat toisella puolella kun taas toisella ne pienenevät. Tacorontessa on myös useita Calle (el, del, -) Calvarioita, postiosoitteena lukee vain Calle Calvario. Vaikka siinä pitäisi olla se el. Mistä ne tietää, mitä tietä milloinkin tarkoitetaan, kun niillä on samat nimet? Miten meidän posti osaa tulla perille? Onko jossain muualla läjä meidän postia, joka on mennyt aivan väärään osoitteeseen?
Entä kun tilaan taksin? "Ei kun tämä on SE Calle Calvario, se pitkä ja mutkainen ja liittyy autopistaan."

Ja minä olen sitä mieltä, että vesijuoksu on peräisin jostain meriseudulta ja se suomalainen versio kummallisine juoksuvöineen on vaan halpa kopio!
Mitä muuta täällä meressä "uiminen" on kuin sitä että juoksee vasten aaltoja ja yrittää olla hukkumatta. Vöitä ei tarvita, kun suolavesi kannattaa. Herranen sentään, mulla ei ole ikinä ollut selkä niin kuosissa kuin niiden päivien jälkeen, kun ollaan käyty täällä rannalla.

Ihii, ja minä näin näin monta *näyttää* pikkuruista (siis pituus vain vähän yli kymmenen senttiä, kun ne voi helposti kasvaa kaksi kertaa isommiksi!) merietanaa eikä mulla ollut kameraa enkä vieläkään tiedä, onko ne tappavan myrkyllisiä vai voiko niitä paijata.
Ensi kerralla otan kameran, jotta tekin näette! :)

"You can't buy loyalty, they say.
I bought it though, the other day.
You can´t buy friendships, tried and true.
Well just the same, I bought that too.
I made my bid and on spot.
Brought love and faith and a whole job
lot of happiness. So all in all
the purchase price was pretty small.
I bought a single trusting heart,
that gave deviation from the start."

Jännää :D

Viime yönä näin tavallaan kauneinta painajaista pitkään aikaan.
Hannu oli jo lähtenyt siinä Espanjaan (mikä epätavallinen asetelma viime aikoina!), meidän kämppä oli laitettu pois ja mun piti löytää joku luukku itelleni joksikin aikaa.
En yhtään muista miten sinne päädyin, mutta kahdella tytöllä oli kämppänä pieni mökki saarella, jonne ei ollut soutumatkaa hiekkatien varresta kuin parikymmentä metriä. Tytöt olivat juuri muuttamassa itse pois mökistä, kun menin heidän seuranaan katsomaan sitä.
Se oli kuin unelma, kaunis, sokkeloinen, suurempi kuin näyttikään ja täynnä vanhoja, vanhoja huonekaluja muistoineen ja sisältöineen - vanhoja arkkuja täynnä valokuvia ja kirjoja, vanhoja vaatteita, koriste-esineitä, aikaa ja tarinoita.
Ja minä sain muuttaa sinne!! Mihin se ilo sitten loppuikin... :D

Harmittaa tuhottomasti, etten ole sattunut ikinä pääsemään paperimassan kimppuun koulussa. Mun olisi aivan ehdottomasti saatava tehdä sellainen aurinko ja kuu kuin siinä unessa roikkui kattohirrestä. Ehkä vielä joskus. Neuvoja, anyone?

Odotellaan tyttöjen kanssa malttamattomina, että meidän piano tulee. Sen piti tulla ennen yhtätoista, mutta kappas, kello on jo yli. Miten perin, perin espanjalaista.

Yöllä kun en taas vaihteeksi nukkunut, mietin mitkä viisi asiaa täällä olisivat kummallisinta tai erilaisinta kuin Suomessa. Ensimmäiselle sijalle pääsee ehdottomasti se, että täällä tutut autoilijat tuuttaavat toisilleen tavatessaan liikenteessä. Tu-tuut - honkonk.
Voisiko ne vaan nostaa kättä tai jotain?
Ne tekee sitä suunnilleen aamuviidestä siihen asti kun nyt autoilla ajetaan. Siis myöhään. Kun on nukkumassa, se kuuluu: tuut - honk.
Toinen autokulttuuriero on se, että nuorilla on paljon enemmän "teiniautoja" (kuten Hannu asian muotoili) kuin Suomessa. Sellaisia hienoja kukkoiluautoja, joihin on sitten tungettu tonnilla kajareita, ja niillä ajellaan läpi viikon ympäriinsä kaikkina kellonaikoina. Viimeksi nyt yöllä, siis tiistaina, yhden maissa. Ja eilen päivällä. Sanomattakin on selvää, että niiden rinki menee meidän talon ohi.
Hannun teoria on, että kun on työtön ja isällä on rahaa, niillä ei ole muuta tekemistä.
Ostaisiko jonkun isä meillekin auton?

Kaupassa maksaessa pitää aina näyttää henkilötodistus kun maksaa ja myyjät pakkaavat tavarat muovipusseihin valmiiksi. Huonosti. Pussit eivät maksa mitään ja ovat hirvittävän rapisevia.
Kun olen näyttänyt, että meillä olisi tässä tämä kangaskassi mukana, niin kassaihmiset luovat kummastuneita katseita. Nyt siihen aletaan jo tottua.

Tämä tässä tältä erää, menen keittämään lisää teetä.
Löydettiin suloinen teekauppa maanantaina, saaliina mustaa chai-teetä, sitruuna-inkivääri vihreää teetä ja mansikka-jogurtti vihreää teetä. Viimeinen tuoksuu karkilta, en ole vielä maistanut. Ehkä nyt. :)

Pur!

Paljon kivaa!

Ensinnäkin kiva lääke saa nukkumaan, joten olo on enemmän elossa kuin viikkoihin. Hurraa!

Puuhailin puutarhassa: Istutin maahan köynnöksen, jonka olin itse juurruttanut pistokkaasta ja kastelin puutarhaa. Ja järjestelin kiviä. :D
Nyhersin meidän avokadopuusta melkein tunnin kamalia muovinaruja pois, se oli tuettu niillä joskus vuonna muinaisjäänne eikä tarvinnut niitä enää ja ne oli syöpynyt syvälle sen runkoon. Puu iloinen, Anna iloinen.

Ymmärsin ihan itse, mitä minulle sanottiin espanjaksi. Tosin vasta liian myöhään ja suloinen pappa oli jo mennyt. Mutta jokin on loksahtanut päässä ja ymmärrys on parantunut. Sanat erottuvat eritavalla ja tutut sanat havaitsee helpommin vieraiden tulvasta.
Que raza eli minkä rotuinen. Yay!

Löydettiin eilen halvemmalla samanalainen Kawain söpö, kompakti ja vallan laadukas sähköpiano, kuin mitä käytiin ennemmin katsomassa muualla. JA! tässä paikassa on ilmainen kotiinkuljetus, joten säästöä tulee useampi kymppi. Hannu käy tänään siellä kertomassa että kyllä, tämä muuttaa meille. *onnellinen*
Löydettiin myös sievät, oranssit sohvanpäälliset, nyt meidän olohuone on entistä aurinkoisempi. Niin, ja sain viimein hopealankaa, että saan kasattua tuon mun lasipisaramobiilin.
Samalla reissulla käytiin ihanassa ja jo tutussa salaattipaikassa syömässä hurjan hyvää tonnikalasalaattia. Paljon. Maha pomppien juostiin suunnilleen kilometri sen jälkeen bussiin ja ehdittiin.
Ja niin, nähtiin hassuin kauppayhdistelmä ikinä! Yhdessä liikkeessä oli sulassa sovussa urheilutarvikkeita ja kitaroita. Ja ylähylly oli täynnä erilaisia rumpuja. Näyteikkunakin oli pakattu täyteen sekä että. Hassun näköistä. Lasitiskissä, joka palveli kassan virkaa, oli vielä erilaisia huiluja ajanottimien kanssa.

Väsyneenä lauantaina pikatrimmasin Lunan, jolla on nyt lyhyempi turkki kuin ikinä. Se on aivan upean näköinen sulavassa kropassaan ja lyhyemmissä jalkakarvoissaan. Näyttää entistä enemmän kissaeläimeltä. Ronja on vielä metsäneläimen näköinen, mutta sen kampaaja-aika on heti kun täti saa tästä ryhdistäydyttyä - tai siis, heti kun saan inspiraation. Trimmaaminen on mulle sen verran taidetta, että se tarvii samanlaisen inspiraation kuin maalaaminenkin.

En sano, että suomalaiset olisivat jotenkin huonompia kuin espanjalaiset, mutta täällä ihmiset ovat tosiaankin aurinkoisempia. Ihmiset tervehtivät outojakin ohikulkijoita, kaupassa myyjät ovat tyytyväisemmän tuntuisia ja se näkyy asiakaspalvelussa. Jotenkin täällä ilmapiiri tuntuu kauttaaltaan lämpimämmältä ja vastaanottavammalta kuin Suomessa.
Meitä ei ole vierastettu, päin vastoin, tuntuu että meihin suhtaudutaan suopealla uteliaisuudella ja ihmiset yrittävät kysellä ja jutella, vaikka niille sanoo, että anteeksi en ymmärrä mitä siinä hölötät. :P
Puitteet viihtymiselle, onnellisuudelle ja hyvälle ololle ovat siis mitä upeimmat. En tiedä, mitä vielä voisin toivoa, siis sellaista, jonka toteutuminen olisi todella mahdollista.
Eniten toivoisin, että pieni pääni osaisi nauttia ja olla onnellinen ja lakkaisi ahdistelemasta. Tosin nämä pari päivää nukuttujen öiden jälkeen ovat olleen aurinkoisempia myös minun maailmassani. *onni*

Uneton Espanjassa

Nukuin mä sitten aamu kahdeksan jälkeen. -.-

Lisää koomapäiviä siis, turhauttavaa.

21.8.2009

Unettomuus on kummallista.

Se tuo ajatuksia ja tunteita, joita ei ehkä muuten ikinä tulisi käsitelleeksi. Se tuo epätodellisia olotiloja ja se saa tekemään mitä kummallisimpina vuorokauden tunteina mitä oudoimpia asioita.

Unettomuudella on aina kaksi puolta: yön puoli ja päivän puoli.
Molemmat tuovat elämään jotain, mitä ei muuten kokisi.

Yhtä yötä lukuunottamatta olen nukkunut muutaman viikon omalle unettomuudelleni ominaisesti - nukahdan hyvin ja herään kolmen, enintään neljän tunnin päästä nukahtamisesta vailla toivoakaan uudesta unesta.
Kääntyilen loputtomasti, pelkään pitäväni Hannua hereillä, mietin, mistä fyysinen levottomuus johtuu. Toisinaan särkee, toisinaan ei, mutta lepoa ei löydy.
Jokainen yö näen samanlaista painajaista. Olen Suomessa, joko Alkukodissa tai mökillä, useinmiten jonkinlaisessa koulussa, jossa kurssit ovat kesken. Ei ole junalippua Helsinkiin, joskus siellä odottaa kaksikin asuntoa, jotka pitäisi siivota, ei ole lentolippua, vaikka on jo torstai ja lauantaina pitäisi lentää. Ei ole tietoa, miten koirat saisi Espanjaan ja saako niitä ylipäätään samaan koneeseen.
En ole tainnut kuin parina yönä päästä edes Helsinkiin asti.
Muutaman kerran olen päätynyt juoksemaan paniikissa juuri lähteneen junan perässä.

Ehkä pääni kaaoksen takia olen alkanut lähes pakkomieleisesti siivota.
On pakko saada järjestää päivällä, kun yöllä ei voi.
Niinpä pesen loputtomat koneelliset pyykkiä, raahaan sohvat ja sängyt ulos ja hakkaan niitä harjalla, pesen sohvan tyynynpäälliset ja pesen lattian vähintään joka toinen päivä.
Järjestän. Lajittelen. Siirtelen tavaroita edestakaisin. Tiskaan.
Ja vaikka olen väsynyt jo valmiiksi ja vaikka olen nääntynyt illalla, en nuku. Eikä pääni järjesty. Ja herään joka yö muistoon samasta painajaisesta, yritän nukahtaa uudelleen, turhaudun, nousen, hipsin alakertaan kuuntelemaan musiikkia, ratkomaan ristikkoa, silittämään koiria, istumaan hämärässä ja tuijottamaan ulos.
Jossain vaiheessa sitten nukahdan, sohvalle tai omaan sänkyyn, ja herään lähempänä päivää kuin aamua.

Toivon, että aivoni vihdoin tajuaisivat olevansa turvassa, omassa kodissa, rauhan ja järjestyksen keskellä.
Toivon, että aivoni antaisivat minun käsitellä muuttoa päivisin, jotta niiden ei tarvitsisi käydä sitä läpi joka ainut yö.
Toivon, että yhtenä aamuna vain heräisin. Valoon, en levottomaan pimeään.

Valokuvatorstai - parasta kesässä

Menin siitä, mistä aita oli matalin.
Juuri nyt Suomen kesäkuvat ovat aika vähissä. :)

18.8.2009

Moonniihyvä!

Pesin ja kiillotin lattiat ja pesin kaks koneellista lakanapyykkiä. Eikö tällä suorituksella saa jo maata koko loppu päivän? :D

Eilen sain kukkamultaa ja Hannu huuliharpun. Molemmat sai siis lahjan itelleen ja tuli iloseksi. Jotenki mullon silti semmoonen olo, että hävisin. *miettii*
Nyt mun kukkaköynnöspistokaslapset kuitenkin pääsi mullan huomaan ja muutaman päivän päästä käyn istuttamassa ne tuonne muurin viereen. Ja parin viikon päästä pitäis puskee sievää sinistä kukkaa niin maan vietes joka paikasta. :)

Lunan pallohulluus ei parane, eilen heitettiin niin kauan että se "väsy", mikä tarkotti sitä, että se hipsi pihalla mun ohi vähä niinku olis jotain pahaa tehny ja yritti haudata pallon pensaan juurelle.
Sen suunnitelmat meni aivan puihin, kun se tajus että huomasin sen yrityksen. Suloonen! <3

Kiillottaminen ei näköjään ollut hyvä juttu kun nyt lattia on liukas ja tytöillä sutii. Onneksi pidin innostuksen kurissa enkä kiillottanut portaita.

Nymme otetahan pienet nöpöset ennen kun Hannu tulee kotiin. Jaksaa sitten taas paremmin seikkailla kaupassa.

16.8.2009

Paha Tuittu ei ole kirjoittanut, mutta nyt ryhdistäydymme! *venyttelee sormia*

Keskiviikkona seikkailimme siellä puutarhassa, emme nähneet juuri ketään, tytöt juoksivat vapaina ja riemuitsivat uusista hajuista. Löysimme iiison männynkävyn, joka juuri mahtui Lunan suuhun, sitä oli ihana noutaa ja retuuttaa. Suloinen Luna. :) Koitan lisätä retkestä kuvia joskus, kun saan inspiraation.

Torstaina lähdimme aamuhkosta la Lagunaan hoitamaan asioita. Matkalla eksyimme yllättäen kirjakauppoihin ja pettämätön vaistoni löysi hyvän antikvariaatin. Siellä oli jopa hylly englanninkielisille kirjoille, mutta valikoima oli... erikoinen. Ja siellä oli kokonainen iso pöytä fantasiakirjoja. <3 Toivoa on. Mutta parasta oli se, että löysimme ison kasan nuottikirjoja, ostin Chopinin valssit ja Hannu osti jonkun läjän kitarakirjoja. Tahtoo pianon.
Pitkä ja kuuma retki, käytiin tosin syömässä hyvää salaattia pikkupaikassa, jonka Hannu oli löytänyt aiemmin.

Koska nukuin hirvittävän huonosti koko alkuviikon, otin unilääkettä ja nukuin perjantaina puoli yhteen. :D Päivä meni sitten vähän niissä tunnelmissa, mutta sain sentään imuroitua ja käytyä kunnon kävelyllä tyttöjen kanssa.
Note to self: osta uusi imuri.
Vanha näyttää ja haisee siltä, että sen sisälle on imuroitu jotain, joka ainakin joskus on elänyt. Vallitseva teoria on, että talossa on ennen asunut kissoja (selittäisi allergian), jotka on metsästänyt lintuja. Ja omistaja on imuroinut höyheniä imuriin (siellä on niitä nimittäin paljon!) ja imaissut samalla vahingossa kissansyömän lintuparan.

Ja ah, eilen vietimmekin varsin jännittävän seikkailupäivän pääkaupungissa. Lähdimme jo ennen kymmentä ja olimme kotona vasta seitsemän jälkeen. Laskekaapa huviksenne - yli yhdeksän tuntia. :P Rankka päivä siis, ja taas oli kuuma, vaikka Tacorontessa oli aamulla ihanan viileää ja pilvistä kun lähdettiin.
Pääasiassa vietimme aikaamme valtavassa, seitsemänkerroksisessa tavaratalossa, joka myi kaikkea, mitä elämään vain voi tarvita. Ja varmaan elämiäkin, jos olisi osannut kysyä. Ennen kaikkea ostimme juustohöylän, koska niitä ei yksinkertaisesti myydä missään Tacorontessa, emmekä löytäneet edes torstaina la Lagunasta. Mikä nautinto höylätä juustoa eikä nirhata sitä veitsellä!
Lisäksi ostimme minulle uuden pikkukameran, että voi ottaa laukkuun kameran mukaan aina, eikä tarvitse erikseen laukkua tuolle Isolle Ihanalle. Ihan näppärä vempele tuntuu uusi mokkula olevan, ottaa kuvia, salama on. ;)
Yritimme kierrellä myös pienempiä kauppoja ja sisustusliikkeitä, mutta ne olivat lauantain kunniaksi menneet kiinni jo yhdeltä. Kuvittelimme niiden olevan auki edes kahteen... Ehdimme kuitenkin käydä toisessa niistä musiikkiliikkeistä, joissa suunnittelimme käyvämme ja ihastuimme näppäränoloiseen sähköpianoon, joka maksoi puolet siitä, mitä odotimme. ^___^

Ja tänään... tänään olen sekoitellut erilaisia versioita piña coladasta, lukenut sarjakuvia ulkona ja punonut köynnöksen uusia oksia vanhojen joukkoon. Niin ja kastellut ihan omaa puutarhaani, lakaissut laattakäytävää ja saanut siitä suunnattomasti iloa.
Isommaksi projektiksi suunnittelimme laudoitusta osaan pihasta, jotta siinä olisi mukava tallustella paljain jaloin, lojua aurinkotuoleissa ja viettää loputtomia kesäpäiviä. Mutta tänään, tänään vain käännämme tyttöjen kanssa kylkeä ja huokaisemme tyytyväisinä.
Päikkäriaika.

11.8.2009 II

Hiivaa!
Ihan oikeaa hiivaa! *rakkaus*

Käveltiin Hiperdinoon erikautta kuin normaalisti, sellaista autoramppia pitkin, jota ajetaan lähinnä vaan parkkihalliin. Dino kun sijaitsee mäen rinteessä niin, että se mistä yleensä mennään kävellen ja hissillä on viidennessä kerroksessa ja nyt käveltiin suoraan "nollakerrokseen" ja kauppaan.
Joka tapauksessa, siinä matkan varrella oli tasan yksi kauppa, ihana luontaistuote-, mauste- ja ekokauppa, pieni mutta tosi monipuolinen. Ja siellä se oli hyllyssä: Levadura Seca para eli englanniksi baker's yeast. <3

Kauppa oli aarre ja löytö muutenkin. Sieltä sain vihdoin Urtekramin nokkosshampoota, täällä kun kauposta löytyy vaan yleisiä vesistömyrkkyjä. Ostimme myös kasviswurstia (NAM!) ja kaikenlaisia soijanököjä, joita ei kaupasta täällä saa. Niin ja mausteita!! Vihdoin löysimme cardemomoa pullaan ja samaa, ihanaa tulista currya, jota ostimme aina Ruohonjuuresta. Nyt on siis kasassa kaikki, mitä oikeaan pullaan tarvitaan, ehkä siis huomenna saan vihdoin leipoa. :)

Muutenkin kävelimme melkein tunnin ylimääräistä matkalla kauppaan. Löysimme äärettömän kauniin puiston, vähän kuin kasvitieteellisen puutarhan, jonne meiltä on toista kautta ilmeisesti hyvin lyhyt. Sinne siis huomenna tyttöjen ja kameran kanssa uudelleen, jollei ole yhtä kuuma kuin tänään.

Nyt tämä tyttö menee syömään tulista muna-peruna-pinaatti-juusto -paistosta, jonka improvisoin uuniin. Tuoksuu taivaalliselta, Hannu jo ehti sanoa mua meidän ruokajumalaksi, vaikka ei ole vielä maistanutkaan. :)

Kettu kuittaa ja poistuu vähin äänin paikalta.
Voikaa hyvin, muruset!

11.8.2009

Niin. Siis LUULIN löytäneeni hiivaa. :D
Toissapäivänä kun olin jo iloisesti lämmittelemässä maitoa ja availin niitä kuivahiivapusseja, Hannu meni sittenkin vielä katsomaan koneelta, että onko se nyt sitä oikeaa tavaraa.
Kyseessä on siis paketti, jossa on neljä 15 gramman pikkupussia. Kyljessä lukee 'levadura de polvo', mikä aivan selvästi tarkoittaa pulverimaista hiivaa, kun 'levadura' on hiiva ja 'de polvo' on - niin luulisi - pulveri. Siis kuivahiiva. Aivan ilmiselvää kuivahiivaa.

No, avasin kokonaan sen pussin ja tutkiskelin jauhetta ja ihmettelin vähän, että ei tämä nyt kyllä ihan aidolta kuivahiivalta näytä, kun Hannu huikkii olohuoneesta, että tää on kyllä kumma, kun sanakirja väitää, että levadura de polvo on leivinjauhetta!
Siis leivinjauhetta. Pullataikinaan?

Niin tehtiin sitten taas lättyjä, kun sokerikin oli kerran jo maidossa ja kaikki tarvikkeet valmiina pöydällä. Tuli aika makeaa ja aika rasvaista ja aika lyhytaikaista. :D Oli nimittäin hyvää pullankorvike-pannukakkua.

Näin päättyy toistaiseksi Annan koekeittiön pullaseikkailut, informoin sitten taas, jos luulen löytäväni jostain hiivaa.


Naapurit on jotain melko vaikeasti hahmotettavaa.
Kysyin Hannulta, montako naapuria se ajattelee tuossa asuvan. Se vastasi, että jotain neljän ja kymmenen väliltä. Osallistun mielipiteeseen.
Porukka tuntuu lisääntyvän ja vähenevän ihan päiväkohtaisesti, vakioasukkaiksi olen päättänyt kaksi vanhempaa miestä ja yhden nuoremman, jota Hannu on nähnyt enemmän. Sitten siinä pyörii eri ikäisiä ja näköisiä naisihmisiä ja lapsia kuuluu käyvän kylässä, kun niitä välillä itkettää.
Ja joku teinikin on kuulemma havaittu.

Minusta vaikuttaa siltä, että siinä asuu suuri, espanjalainen suku, jolla on ainakin kolme eri asuntoa kävelymatkan päässä toisistaan ja ne viettää aikaansa tasapuolisesti kaikissa kodeissa mielialan ja ihmissuhdesotkujen mukaan.
Äänistä päätelleen kenkiä pidetään sisällä jalassa koko ajan ja suku on varsin kanta-astuvaa porukkaa. Joku herää aamulla kuuden jälkeen, käy suihkussa, laittaa jo yläkerrassa kengät jalkaan ja tömistelee raivolla portaat alas. Muuten siellä on melko hiljaista ja rauhallista ja meitä kohdellaan ihan ystävällisesti. Ei niin, että voi kauheeta kun tohon naapuriin nyt muutti tollasia kauheita valkonaamasia ulkkiksia, apua, minkähänlaista porukkaa se oikeen on. :)

Hannu tuli tässä välillä kotiin havaitsemasta, oli kuulemma upea reissu ja ensi kerralla täytyy ottaa kamera mukaan.
Toivottavasti tämäkin pääsee joskus käymään tuolla Teiden teleskoopeilla. <3

9.8.2009

Meinattiin eilen lähteä käymään Puertossa (missä oltiin kesäkuussa), mutta oli kuuma eikä kummallakaan sellanen olo niin jäätiin kotiin. Eikä sitten olla juuri muuta tehtykään kun koomattu. Syöminenkin jää vähille, kun on kuuma, mutta onneksi on aivan taivaallisia appelsiineja, joita voi vaan syödä ja syödä. :)
Tänään aiottiin lähteä vihdoin tutkimaan lähintä rantaa, mutta yllättäen illalla alkoikin sataa. Ihanaa! Sade jatkui aamuun asti ja koko päivän on räpistellyt taivaalta jotain hienosta udusta oikeaan sateeseen. Tuoksu on huumaava, raikas ja makea yhtä aikaa. En ole voinut olla seisomatta pihalla sateen keskellä, se on aivan yhtä rakas ja rauhoittava kuin Suomessakin. Tytöt vaan tahtovat kyllästyä, kun ensin oli kuumaa ja sitten sateista, eikä pihalla voi telmiä. Onneksi nyt on selvästi kirkastunut, joten illalla päästään kävelylle.

Kyllä mä vaan oon tälle saarelle allerginen, mutta toivotaan että vaan osan vuotta. Onhan täälläkin nyt "loppu kesä" ja kai heinien kukinta-aika niin kuin Suomessakin. Tää ei vaan oo mitään pientä allergiaa vaan pahempaa kuin moneen vuoteen kotona. Nenä on koko ajan tukossa ja silmät kutiaa ja on punaset ja naama on ihan hilseellä. Mutta tästä talosta ja makuuhuonesta en enää saa oireita, mikä on jo edistystä :D

Hannu pääsee ehkä havaitsemaan ma-ti -yöksi, tai ainakin vierailemaan kun muut havaitsee. Sillä on IACllä jo oma pöytä ja ne parhaillaan selvittää, pitääkö sen käydä vielä jotain kursseja täällä vai voiko ne heti alkaa tutkia. Periaatteessa ei pitäisi tarvita, mutta koskaan ei voi olla varma, miten mitkäkin kurssit korvaa toisia.

Mä yritin leipoa pari päivää sitten pullaa, mutta me ei löydetty hiivaa. Siis EI LÖYDETTY. Etittiin molempien kärsivällisyydellä kaupasta ehkä tunti ja sitten jo lopuksi sellasellakin prkl-asenteella, mutta ei vaan löytynyt. Ei siis leivottu. Tehtiin kuitenkin soijamaidosta lohdutuslättyjä ja ne oli aivan ihania. Eilen sitten käytiin toisessa kaupassa ja etittiin jotain muuta ja yhtäkkiä mä katoin, että tässähän sitä hiivaa on. :P Tuorehiivasta nää ei oo koskaan kuullutkaan, mutta onneksi kuivahiivaa löytyy. Muuten kaupat on melko normaaleja, laktoositonta UHT-maitoakin saa, tekijänä Valio ja hintaa aika rutosti. Mutta kyllä tuli lämmin olo, piti ihan halata sitä purkkia. Maitoa suomalaisista lehmistä!
Ja Wasan näkkileipää saa myös ja ruisjauhoista tehtyä patonkia, joka maistuu vaan vähän hassulta. Hedelmiä ei oo niin paljoa kuin haaveili, mutta nyt onkin kaikkein epähedelmäisin aika. Ja on kuitenkin ne appelsiinit, jotka pelastaa elämän.

Tätä päivää lukuunottamatta ei oo satanut vielä kertaakaan, on ollut vaan kuivaa ja kuumaa. Suurimpina osina päivistä on kuitenkin oikein siedettävän lämmintä, kuin kesäpäivät arhaimmillaan siellä. Lämmintä muttei tukahduttavaa ja raikasta. Aamulla on monesti ihan selkeää, mutta illaksi merelle ja mereltä nousee aina pilvirintama, joka tekee auringonlaskuista uskomattomia. Siitä ei kuitenkaan koskaan sada, se on vaan meripilveä. Ja toisinaan pilvet on niin matalalla, että ne peittää viereisten kukkuloiden huiput, mikä on valtavan kaunista vähän uhkaavalla tavalla. Kuin ne tulisi ja peittäisi meidätkin. Tänne asti ne ei kuitenkaan ole koskaan yltäneet, ne haihtuu heti huippujen jälkeen.

Telkkarikanavia on telkkarissa yli 20, täälläkin on digi-tv. Niiltä tulee kyllä aina sinänsä katsottavaa ohjelmaa ja joihinkin ohjelmiin, varsinkin elokuviin, saa jopa espanjankieliset tekstit. Mutta kun niistä ei kuitenkaan ymmärrä mitään, on telkkarin katsominen jäänyt lähinnä mielenkiintoisen tutkiskelun kannalle. Onneksi telkkariin on tökätty kuitenkin pleikkari ja DVD-soitin, ettei reppana jää ihan orvoksi.

Ihii, ja meidän avokadopuusta putosi toissapäivänä ensimmäinen, valtavan suuri hedelmä, joka on kaunis, kypsä ja melkein jo syöty. On se ihan hyvää leivällä vahvan vuohenjuuston kanssa. Jos mä jostain syystä täällä lihon, niin juustojen takia. Ne on hyviä!! Kerttu lihoi 8 kiloa ja Jyri melkein 20 silloin, kun ne muutti Kanarian saarille. Että saa nähdä miten tässä käy. Tosi paljon uusia ja mielenkiintoisia herkkuja ja ruokia on tarjolla ja niitä tekisi tietenkin mieli heti kaikkia maistaa. Mutta pitää vaan koittaa olla edes vähän järkevä ja maistella pikku hiljaa.
Paitsi niitä juustoja. :D

4.8.2009

Tänään käytiin tyttöjen kanssa Tacoronten keskustassa ja sen alapuolisilla kävelykaduilla vaeltelemassa ja kuvaamassa – siis leikkimässä ihan oikeaa turistia. Milloinhan se loppuu? Turistiolo? Ehkä sitten, kun osaa kunnolla kieltä. Siihen asti siis saa näyttää eksyksissäolevalta ja avuttomalta ja näppäillä kuvia ihan rauhassa.
Tänään oli myös äärettömän Anna- ja tyttöystävällinen päivä, sillä oli viileää ja melko pilvistä. Pystyin kuvittelemaan vielä joskus käyttäväni pitkähihaista paitaa. Saavutus. :D Löydettiin ihana pieni puistotie, joka laskeutui vieressä kulkevaan vihreään vuonoon. Sen pohjalla norui pieni puro ja koko syvänne kasvoi valtoimenaan palmuja, köynnöksiä ja kukkia. Kaunista. Siellä ei tosin kasvanut tilliä, joka on täällä ilmeisesti rikkaruohoon verrattava kasvi, jota kasvaa aivan joka paikassa. Juuri nyt se on hauskan näköistä, sillä tillin varret ovat monin paikoin huiman korkeita ja juuri kukkineita ja keltaisia.
Ja tiesittekö muuten, että joulutähti on oikeasti puu? Niitä kasvaa täällä.


Hannu kuuli töissä Kertulta, että jossain Tacoronten ja el Sauzalin rajalla on taivaallinen tee- ja suklaapaikka. Kertun silmiin oli syttynyt kuolaava ja haaveileva ilme jo paikasta puhuttaessa. Ensi viikon tehtävä – etsi téteria!


Mistä tulikin mieleeni, että Puutarhatonttu pääsi tänään ensimmäistä kertaa tositoimiin. Se kävi tutustumassa meidän pihan avokadopuuhun ja Tacoronten keskusaukioon, missä se pääsi poseeraamaan paikallisen kuuluisuuden, Lunan kanssa. Ja ehkä myös erään melko vaatimattoman kirkon kanssa.
Siestan jälkeen lähdettiin Hannun kanssa vielä uudelleen keskustaan seikkailemaan ja tutkimaan paikkoja, mistä sukeutui lopulta melko pitkä retki. Tänään on siis ainakin kävelty, mikä tarkoittaa sitä, että illalla (eli melko lailla nyt) saa syödä paljon aivan taivallista tiramisujäätelöä.


Vesi on täällä muuten kummallista. Mikä oli tietysti odotettavaa. Mutta luulin sen maistuvan jotenkin pahalta tai tunkkaiselta ja juomakelvottomalta. Mutta ei! Vesi maistuu aivan kivennäisvedeltä, josta hapot ovat täysin haihtuneet. Ehkä syynä on se, että vesi virtaa Teiden tunneleista ja sieppaa matkalla mukaansa kivennäisaineita koko vuoden edestä. Jännittävää nähdä, seuraako tästä jotain, eikö joku metalli (kupari, eikö?) ainakin värjännyt vaalennetut hiukset vihertäviksi? Onneksi en ole sortunut siis vaalentamiseen. Ja hei, tuntuu että tämän viikon aikana tukka on vaalennut entisestään, tunnit auringossa tekevät tehtävänsä. Tai sitten tunnit auringossa tekevät aivon vainoharhaiseksi.


Tytöt nauttivat omasta pihasta valtavasti. Meillä on oikeastaan aina joku kolmesta ovesta auki ja usein miten talon molemmista päistä yhtä aikaa, joten pihan ja sohvan väliä on helppo päivystää. Muuri on tien puolella niin matala, että sen yli on helppo tähystää, jos hyppää etutassut muurin harjalle. Varsinkin Luna harrastaa tähystämistä paljon, Ronjalle riittää portin vahtiminen. Kivoja koirakavereita ollaan tavattu jo monta, suurin osa koirista on pienempiä kuin tytöt ja hirmuisen ystävällisiä ja sosiaalisia. Alkuvarovaisuuden jälkeen on siis saatu aikaan hyviä takaa-ajoleikkejä. :)
Tosin porttia ja omaa pihaa vartioidaan kaikella terrierin hurjuudella – meidän pihaan ei kukaan pääse varoittamatta. Eikä yksikään kissa, koira tai lisko voi lähestyä meidän pihaa ilman, että siitä ilmoitetaan. Paikallisen naapuruston loputtomaan louskuttamiseen ja rähinöintiin tytöt eivät silti ole liittyneet, mistä allekirjoittanut koiraäiti on hyvin ylpeä. Ainakin suomalaiset koirat ovat paljon paremmin kasvatettuja kuin espanjalaiset!


Vaikka ympäristö on varsin vihreää ja satelliittiikartassa maaseutumaisen vehreää, on totuus paikan päällä vallan toinen. Tieverkosto on syntynyt, kun polku on vienyt yksittäiselle talolle ja polun varteen on sitten rakennettu lisää taloja. Tiet vievät siis taloille. Johtopäätös: suurin osa teistä loppuu kuin seinään eikä johda minnekään, mikä on aluetta tuntemattomalle koirailijalle jokseenkin turhauttavaa.
Jossain sivistyksen vaiheessa teitä on sitten alettu päällystää erilaisilla multaa kovemmilla materiaaleilla ja poluista on tullut teitä, joita oletettavasti voi ajaa autolla. Tämä ei kuitenkaan ole läheskään aina ihan toteutunut ja suurin osa teistä on todella kapeita. Sellaisia, joissa kahden auton ohittaminen on vähintäänkin hankalaa. Se jäljelle jäänyt leveys, jota ei siis usein käytännössä ole, on säästetty jalankulkijoille. Johtopäätös: Koirien ulkoiluttaminen on hankalaa, sillä suuri osa ajasta kävellään auton ja seinän välissä, jolloin hihna täytyy pitää kireänä ja silmä tarkkana, jottei koira jää litistyksiin. Niin, talot siis alkavat autotiestä. Talon ovi on autotiellä. Pengertä ei ole, kun on se seinä. Eikä ole siis jalkakäytävääkään, kun on ne autot ja seinät. Ja jos kunnollinen jalkakäytävä löytyy, on kyseessä iso autotie, jonka viertä ei muuten vain ole mukava kävellä.
Onneksi melko suuri osa teistä, jotka eivät ole vain teitä talolle, ovat yksisuuntaisia. Niillä on huolettomampi kävellä. Tosin – olemme löytäneet lähistöltä yhden tällaisen tien, josta tuli heti meidän vakiolenkki. :D

1.8.2009

Espanja = raivostuttavan kuuma ja tukahduttava tällä hetkellä.

Ilta alkaa pikku hiljaa viilentyä, mikä tarkoittaa, että lämpötila laskee edes hetkeksi alle kolmenkymmenen. Edellisinä öinä ei ole edes laskenut, sillä illalla on noussut kuuma, silmiä kuivattava tuuli, aivan erilainen kuin mitä olen ikinä ennen kokenut. En ole tajunnut, että tuuli ei välttämättä, poikkeuksetta ja aina ole raikastava ja viilentävä asia. Tuuli ei aina olekaan hyvä.

Tänään tarvoimme kauppaan ja takaisin, etsimme Surrea, sekoittajaa, tuuletinta. Kiersimme monta kauppaa. Monta. Emme löytäneet ennen kuin melkein jo luovutimme. Täällä erilaiset asiat ovat erilaisissa kaupoissa kuin Suomessa. Erilaiset asiat sekoittuvat hämmentävästi, eikä mikään löydy. Eikä jäätelöä saa ruokakaupasta yksittäispakattuina. Vain isoissa perhepaketeissa, joista ei ole iloa uupuneelle ostostelijalle.

Hedelmävalikoima on yllättävän suppea ja hedelmät ovat yllättävän kalliita. Täällä kohtaa paljon hyvin yllättäviä asioita. Kuten sen, että kylmähyllystä maitoa löytyy yhtä laatua pari purkkia, kun taas ties miten maustettuja UHT-maitoja löytyy metri kaupalla lämpimästä hyllystä. Maito on hyvää eli tavallista, mutta se suorastaan huokuu laktoosia, joten joko opettelen elämään ilman tuota jumalten (ja lehmien) eliksiiriä tai purputan ja palloilen koko tämän ajan. Siis purputan. Ilman maitoa ei ole elämää.

Surren lisäksi olen ostanut jääpalamuotteja, jotka ovat toinen lahja jumalilta (muttei lehmiltä). Koirat rakastavat jääpaloja. Hannu rakastaa jääpaloja. Mehu rakastaa jääpaloja. Eilen Luna ja Ronja nuolivat kokonaiset jääpalat aivan ekstaasissa. Sen jälkeen ne olivat kauan rauhallisia. Koira jäähtyy kielestä.

Viime yön nukuimme alakerran lattialla. Raahasimme patjat yöllä olohuoneeseen, koska ylhäällä on yksinkertaisesti liian kuuma nukkua. Toissayönä yritin nukkua puolet yöstä sohvalla, mikä ei oikeasti lisännyt unen määrää yhtään. Mutta ehkä vuodatetun hien. Olisi helpompaa kestää päivän tukahduttava kuumuus, jos edes tietäisi, että illalla tulee viileämpää. Luulin, että niin olisi.

Mutta tämä on onneksi poikkeuksellista ja Hannu sanoi suunnattomalla kymmenen päivää pitemällä kokemuksellaan, että näin kuumaa ei ole ennemmin ollut. JA! Minua jäähdyttää henkisesti suunnattoman paljon se, että olohuoneen nurkassa on siirrettävä patteri. Patteri! Täällä siis tarvitaan joskus lämmitystä. <3

Monet ovat sanoneet, että menee aikaa, ennen kuin tajuan, että sama arki täälläkin on. Että menee vähän aikaa ennen kuin tajuaa, että on lomalla. Todellisuudessa odotan tajuavani että oikeasti olen lomalla. Minä olen lomalla. Tämä ei tunnu lomalta. Tämä tuntuu arjelta. Mutta ei vielä sellaiselta tyydyttävältä ja omalta arjelta, joka antaa voimia eteenpäin itsessään vaan kuluttavalta arjelta, sillä kaikki on uutta ja vierasta ja hankalaa. Kaikki on hukassa. Vaatteet ovat vielä matkalaukuissa ja vaatekaapeista saa hirvittävän allergian, joten vaatteet myös pysyvät laukuissa vielä tovin.

Vaatekaapit aiheuttivat tähän asti suurimman paniikin, sillä ensimmäiset pari päivää luulin olevani talolle allerginen. Sitten paikallistin allergian yläkertaan ja yksinkertaisiksi vaihtoehdoiksi rajautuivat vaatekaappien koimyrkkyrasiat tai pesuhuoneen valtaisa homepesä. Onneksi asia selvisi, kun lähdin onkimaan koimyrkkyjä pois kaapeista. En ole tainnut ikinä saada samanlaista aivastelukohtausta mistään. En edes kissoista.

On ikävä Suomeen, mutta ei maahan sinänsä. On ikävä ihmisiä, jotka tekevät Suomesta kodin. Täällä ei ole muita ihmisiä rakastettavana kuin Hannu ja koirat. Sydän on Suomessa – äidin luona; Ullan, Tiinan ja Hennan luona; Harustien kodissa; koirapuistoissa; Sinin ja Kajon luona; töissä raivostuttavien ja ihastuttavien työkavereiden luona; Jannin luona; Noran luona ja ympäri maata muiden rakkaiden luona.

Pahimmalta tuntuu tällä hetkellä ero Ullasta ja Tiinasta. Eroon perheestä olen jo tottunut, mutta ero sydämen perheestä sattuu juuri niin paljon kuin pelkäsinkin. Tiina on jotain sanoinkuvaamatonta. Miten niin nopeasti? Miten niin välittömästi? Miten niin varmasti voi tietää olevansa hyväkystty ja rakastettu juuri tällaisena?

Miten voi tuntea, että minua rakastetaan enemmän siksi että minussa on arpia ja neurooseja ja pelkoja, että ne eivät olekaan vikoja vaan vain kauneuspilkkuja muuten melko huomaamattomissa kasvoissa? En tarkoita, että tunne sinällään olisi jotenkin outo tai mahdoton. Miten minä pystyn olemaan varma muista ihmisistä? Missä on se tyttö, joka oli varma, että rakkaus täytyy ostaa ja ansaita, että kaikki vihaavat kunnes toisin todistetaan?

Tiina on kuin ilmassa leijaileva vuori, todennäköisyyksien ja luonnonlakien poikkeama. Yksi ihmeellisimmistä asioista on se, että ensimmäisen kerran elämässäni saatoin olla täysin rentoutuneena kahden ihmisen kanssa yhtä aikaa ilman että tunnen repeäväni palasiksi, ilman että tunnen olevani epäoikeudenmukainen toiselle tai huomioivani toista enemmän. Löysin sydämelleni kodin ja menetin sen samantien. Mutta menettäminen on väliaikaista, vain etäisyydestä johtuvaa, ja pieni hinta siitä, miten äärettömästi sain.

Huumori on yksi parhaista asioista elämässä. Yhteinen huumori, joka jaetaan nääntymyksen ja ainakin lievän kärsimyksen hetkellä on ainutlaatuista ja upeaa – yksi syy, miksi rakastan Hannua niin paljon. Vaikka monet asiat tuntuvat juuri tällä hetkellä raskailta ja pelkään, että masennus hiipii taas läsnäolevaksi kun jään päiviksi yksin, häivyttää huumori ja nauru pelot ainakin hetkeksi. Nauru lyhentää loputtoman, helteessä taivalletun kauppamatkan siedettäväksi ja mahdolliseksi, se loiventaa ylämäen ja aiheuttaa välitöntä hellyyttä kanssanaurajaa kohtaan.

Luna on löytänyt oman ”little pink sockinsa”. Lunalle se on ”little blue mouse”, jota on ihana vanutella hampaiden ja etutassujen välissä, roikottaa hännästä ja heitellä ilmaan jälleen napattavaksi. Meillä asuu kissa, joka on naamioitunut koiraksi, joka on pukeutunut lampaaksi. Kaksoisvaleasu, tehokasta.