Vähemmän elämää, enemmän elämää

Paljon on tapahtunut. Ja osittain sen paljon takia täällä on taas ollut hiljaisempaa.
Suurin osa paljosta tapahtui perjantaina, mutta moni asia sai alkunsa jo aiemmin.

Torstaina näimme Hannun kanssa instituutilla pitkästä aikaa Kertun, mikä oli ihanaa. On niin kummallista, miten toiset ihmiset vain ilmestyvät elämään ja sitten alkavatkin kulkea samaan suuntaan elämässä. Tai - miten toisten polut vain kerta kaikkiaan sattuvat risteämään ajoittain, vaikka polut kulkisivat muuten melko erillään.
Kerttu jakoi kanssani rakkauden ja hellyyden Mieliä kohtaan, hyvä tuntea ettei ole ainut surullisista koirista sekoava.
Ja mikä tällä hetkellä tärkeinä, Kerttu soitti torstaina Tanquen omistajalle (jonka kanssa yritin ensin kommunikoida itse espanjaksi melko laihoin tuloksin) ja sai sovittua tapaamisen tänne meille perjantaiksi.

Ja perjantaina Tanque sitten tuli vierailemaan täällä meillä, arkana ja onnettomana, häntä märkää maata laahaten, matalampana ja pitempänä kuin osasin etukäteen kuvitella. Aluksi tapaaminen meni oikein hyvin, Saúl on varsin suloinen nuorimies, hellän ja empaattisen oloinen. Ja niin kiintynyt Tanqueen, että minua melkein itketti, kun Saúl ajoi pois.
Kerttu toimi taas korvaamattomana tulkkina, kun meidän kielitaitomme ei riittänyt alkua pitemmälle ja jotenkin hassusti asiat päätyivät siihen pisteeseen, että Tanque jäi saman tien meille.
Saúl oli vaikuttunut siitä, että me suomalaiset emme ole barbaareja vaan ihan hurmaavia koiraihmisiä, jotka kohtelevat eläimiään rakastavasti ja hellästi. Lupasimme pitää yhteyttä ja sovimme, että Saúl tulee vierailemaan täällä meillä sitten kun äiti saapuu. Odotan sitä. :)

Ja niin... nyt meillä asuu sitten yhtäkkiä kolme koiraa. Melske ja meteli lisääntyi Tankin myötä huomattavasti, sillä hän oli kovin kiinnostunut Kissasta aluksi, Ronja otti suojelevan emon roolin ja murisi hampaat irvessä aina kun Tanque lähestyi Kissaa ja Luna päätti muuten vain ärhennellä silkasta stressistä ja tavan vuoksi.
Ja koska minä olin ainut tuki ja turva (ja taidan itse asiassa olla vieläkin) Tankki ei tee mitään tai mene minnekään ilman minua. Enkä minä siis voi mennä minnekään ilman Tankkia.
Toinen nukkuu minun tyynyni alla, ihan kirjaimellisesti, sillä Tanquen mielestä sängyn alla on turvallisin paikka nukkua ja se käpertyy aina tyynyn kohdalle. Jos pudottaa käden sängyn reunan yli, tulee pieni, kostea kuono tervehtimään tassua.

Tanque on hellä, huolehtivainen ja suloinen poika. Se on vasta puolivuotias, nuori ja välillä riehakaskin. Se rakastaa repiä vessapaperirullia silpuksi ja kuljettaa sukkia, mutta varsinaista tuhoa en voi uskoa sen tekevän. Tankki osaa olla rauhallinen ja kärsivällinen, mutta silti innostuu helposti. Se on siis melko lailla täydellinen pieni koirapoika.
Eilen koirat viimein laumautuivat ja tänään on ehdottomasti ollut tähän asti rentoutunein ja vähämurinaisin päivä. Lukuunottamatta sitä hullua rähinää, joka tulee koirien leikkiessä. Naapurit varmaan luulee että täällä veri lentää, kun oikeasti vain kolme koiraa ja kissa riehuvat onnellisina olohuoneessa. <3

En ole aivan varma, miten suuri suru ja itku siitä oikein tuleekaan, kun äiti vie Tanquen Suomeen, sillä salakavalasti pötkökoira on pehmittänyt sydämeni töpötassuillaan, pikimustalla, silkkisellä kuonollaan ja antennikorvillaan.
Ainakin tiedän sitten itkeväni onnesta, kun yksi Siriuksen koirista on saanut hyvän ja onnellisen kodin.

P.S. Unohdin kertoa sen perjantain toisen suuren tapahtuman, joka on myös se surullinen asia. Kävimme Kissan kanssa rokotuksessa ja kuulimme, että Pikkukissa oli päästänyt elämästä irti. Se oli kuulemma piristynyt, maukunut ja leikkinyt ja syönyt, kunnes oli sitten vain yhtäkkiä kuollut.
En silti osaa olla niin surullinen kuin luulin olevani. Saihan se nukkua lämpimässä ja kuivassa, olla sylissä ja rakastettu. Pikkukissa ehti nähdä, että maailmassa on myös hyvää ja hellää ja pörröistä kylmän ja kovan lisäksi, ja se on tärkeintä.