I have a life.

Sen elämän nimi vaan sattuu olemaan "istun kotona yksin ja luen kaiket päivät pääsykokeisiin". Haluatteko kuulla elektronimikroskooppien toiminnasta vai ionitulosta? Vai kenties entsyymien toiminnasta?
Koska juuri nyt tarjolla ei ole hirveästi muuta viihdykettä. :D

Elämä menee painollaan, aika kuluu hirvittävää vauhtia ja välillä pää on räjähtää kaikesta siitä tiedosta, jota sinne yritetään väkivalloin survoa. Räjähdyspisteessä täytyy päästää irti ja tehdä jotain aivan muuta. Samoilla kaupungin katuja, valloittaa vuorenhuippu, vaeltaa, syödä churroja tai nenuttaa.

On täällä tapahtunutkin: keväällä muutan suomeen ja jätän Oman Ihmisen tänne, mikä tuntuu hirveältä. Samalla saan takaisin koko muun maailman, jonka menetin, kun muutimme tänne. Yliopiston, ystävät, Suomen, äidin, Piin, koivut ja metsäpolut... Lista on loputon.
Saan maailman ihanimman kämppiksen, laumamme lisääntyy yhdellä salamalampaalla ja ehkä syksyn myötä toisellakin. ;) Mutta se on vielä salaisuus, josta ei puhuta, ennen kuin edes joku on varmaa.

En ole ikinä tuntenut itseäni näin kahtia jaetuksi. Tuntuu mahdottomalta olla yhtä aikaa näin mielipuolisen onnellinen ja kauhusta ja eron kipeästä halvaantunut.
Tätä tunnemylläkkää ei auta se, että kaikki voimat ja aika menee lukiessa. Haluaisin Elää Nyt, enkä hautautua kirjoihin. Haluaisin omia Hannun näiksi lyhyiksi kuukausiksi, haluaisin seikkailla ja vaeltaa ja sukeltaa ja löytää kaikki kalat ja salakuopat meren pohjasta.
Niinpä arki on tasapainottelua ehdottoman pakon ja sanoinkuvaamattoman kaipuun välillä. Kun suljen kirjan ja laskimen, puhdistan pääni ja avaan itseni elämälle kuin lapsi. Haluan kokea kaiken ilon ja onnen, mitä pystyn sullomaan näihin lyhyisiin kuukausiin.

Seikkailen, sullon taskuni täyteen kiviä ja etsin uusia polkuja. Kerään kukkia ja simpukoita ja yritän tallettaa niihin kaikki ne tunteet ja muistot, joita nyt käyn läpi. Puhun ja jaan ja halaan kaikkien niiden kuukausien edestä, joina en voi niitä enää tehdä. Mutta ihan niin kuin pennun haju tai auringon valo, sitä ei saa purkkiin.
Suhdetta ei voi pullottaa pahojen päivien varalle.
Silloin kaappien ja laatikoiden kätköistä täytyy kaivaa esiin silein kivi, jonka yhdessä löysimme. Tai se kummallinen piikkikukka, josta halusimme ottaa kuvan sen vänkyrän puun kanssa. Kaktuksen sisäsolukkoa tai makkararytmimunan, avaruusjäätelökiveä tai obsidiaania. Täytyy kuvitella orkideapuun tuoksu, jasmiinin tuoksu, se yrttinen mehikasvi, joka enemmän tuntuu nenässä kuin tuoksuu. Sillä niihin on tiivistynyt rakkautta ja muistoja ja onnea, joka on tavoittamattomissa nyt, mutta jonka voima pysyy silti läpi vuosien.

Minä kaipaan yhdistää kaksi todellisuutta niin, että sieluni uhkaa revetä. Ehkä se johtuu siitä, että rakastan liikaa. Kaikkea.