Meillä asuu uusi kissa, jolla ei oikein ole vielä nimeä.
Tyyppi muutti meille kolme viikkoa sitten aivan yllättäen keskellä yötä. :D
Olimme sillä tavallisella viimeisellä yökävelyllä palmulle ja takaisin, minä, Hannu ja tytöt. Juuri kun olimme tulossa palmulle, josta siis käännymme takaisin, kuului pieni "miu" jostain. Hetken päästä tajusin, että pieni, valkoinen kissa nenuttelee koiria, kierähtää selälleen ja tassuttaa hellästi toisen kuonoa. Noin vain! Ilman vähäisintäkään aristelua.
Totta kai, itselleni uskollisena, paiskasin hihnat Hannun käteen ja kyykistyin tervehtimään kissaa, joka huristen ja paijaten tassutteli siliteltäväksi. Pehmeä, maailman pehmein turkki! Valkoinen, täysikuun valossa hopeaisina loistavat silmät, toisessa korvassa verinen rupi siinä, missä olisi pitänyt olla korvan pää.
Kuukissa. Sen nimeksi olisi tullut varmasti Luna, jos meillä ei asuisi jo sen nimistä koiraa, ja jos tyyppi ei olisi osoittautunut hyvin selvästi poikakissaksi.
Kissa oli likainen ja surkea ja hirvittävän pieni. Se seurasi meitä kotiin, kipitti koirien rinnalla tai vähän jäljessä ja tuli oitis portista sisään. Annoimme sille vettä ja vähän ruokaa, jonka se hotki suihinsa aivan liian nopeasti. Sen oli nälkä. Aamulla olin varma, että kissaa ei enää olisi. Että kuu olisi vienyt sen mukanaan, että se oli vain maahan laskeutunut kuunsäde. Tai että - todennäköisemmin kai - se olisi jatkanut matkaansa.
Mutta ei! Siellä se makasi laatikossa, johon olen istuttanut eläimille heinää. Nälkäinen se oli taas. Joitan kirppuja ja korva pahemman näköinen kuin olin yöllä tajunnutkaan. Kissat olivat sisällä tietysti levottomia, eivätkä voineet ymmärtää, miksi pihalle ei saanut mennä niin kuin yleensä. Joka kerta, kun pikkuinen kissa näki meidät, se sanoi "purrr" tai vähän närkästyneen kuuloisena "mau", riippuen mielialasta.
Parin päivän päästä, kun tyyppi ei vaikuttanut olevan menossa minnekään, kirppumyrkytin kissan (kuulostipa pahalta :P), jotta muutkin eläimet eivät saisi kirppuja. Muutama päivä lisää, ja kissat pääsivät tutustumaan Pikkukissaan eli Miniin eli Mimikseen. Pelkäsin eniten, että uusi kissa olisi pojille kiukkuinen, mutta se olikin Kissa, joka ärtsyili eniten. Vaan muutamassa minuutissa sähinä oli jäänyt, ja parin tunnin päästä uskalsi jo vähän leikkiä. Rover puolestaan sulatti Mimiksen saman tien. :)
Ehkä viikon päästä löytämisestä Mimis tuli käymään ensimmäisen kerran sisällä. Joitain päiviä siitä öisin alkoi sataa rankasti, eikä meillä ollut enää sydäntä jättää pientä pihalle märkään - Mimis muutti meille. Se oli vielä paljon pihalla, joskus öitäkin, jos se ei halunnut tulla illalla sisälle. Enimmäkseen se kuitenkin viihtyi seurassa, olkapäällä nukkumassa, sylissä, toisen kissan vieressä kerällä.
Punnitsin kissan, se painoi vain kolme ja puoli kiloa.
Yhtenä iltana Mimis köllötteli tyytyväisenä selällään sylissäni ja yhtäkkiä huomasin jotain ihan uutta: kissa oli sterilisoitu! Siihen jäivät puheet siitä, että se oli lähtenyt tyttöjen perään ja lähtisi meiltäkin samasta syystä. Vaikka Mimiksen lempeä luonne ja muitten kissojen helppo hyväksyminen saivat syyn, uusi kysymys heräsi. Miksi Mimis oli lähtenyt vanhasta kodistaan?
Täällä kissojen leikkaaminen on Todella Harvinaista, joten selvästi kissalla oli jossain koti, jossa siitä oli välitetty ja jossa sitä oli hoidettu. Mitä oli tapahtunut, jotta se oli lähtenyt, näköjään lopullisesti? Teimme kuvallisia julisteita, joita levitimme ympäristöön, pikkubaareihin, eläinlääkäriasemille, kaduille. Kukaan ei ole ottanut yhteyttä.
Meillä siis asuu nyt kolme kissa. Kaksi ihan omaa ja yksi, joka on maailmalta lainassa. Ja voi miten ihana kissa se onkaan! En ole ikinä tavannut yhtä hellää, rakastavaa ja suloista otusta. Joka kerta kun Mimis käpertyy syliini nukkumaan tai painan nenäni sen silkkiseen turkkiin, sydämeni särkyy vähän enemmän. Tiedän, että kissa ei voi jäädä meille. Tiedän, että en saa pitää sitä, sillä matkustaminen on jo neljän nykyisen eläimen kanssa kyllin vaikeaa.
Onneksi on ihana Mirka, joka lupasi antaa Mimikselle uuden kodin. <3 Mikä taas tarkoittaa sitä, että Mimis asuu meillä melkein kesään asti ja tulee kanssani Suomeen, kun menen pääsykokeisiin toukokuussa. Luopumisen suru ja särö sydämessä pienenee aina, kun tiedän, miten hyvään kotiin pikkuinen pääsee. En voisi edes kuvitella antavani poikaa paikkaan, jonka en tietäisi olevan paras mahdollinen.
Ehkä Mimis voi olla aina ihan vähän minunkin kissani, uudessakin kodissa. Voihan?
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
tiistai 12. lokakuuta 2010
5+5=10
Koska viiden sanan listat näyttää toimivan, jatketaan tällä. :D
1. Anoppi
On meillä parhaillaan kylässä.
Minusta on edelleen kummallista, että minulla on anoppi. Siis se ihminen, joka on hankala, tunkee elämään, ahdistelee lasten saamisella ja valittaa kaikesta.
Mutta kun ei. Kun minun anoppi on aivan ihana. Niin sitten minusta tuntuu aina väärältä sanoa sitä Anopiksi. Kun anopin pitäisi olla jotain negatiivista. Saako keksiä oman nimen?
Minusta mielenkiintoista suomessa on vieläkin se, että lähes kaikki naisten nimet ovat sävyltään negatiivisia. Minunkin mielestäni. Paitsi tyttö (useinmiten) ja täti (myös useinmiten). Siksi minusta ei tulekaan koskaan naista, vaan hyppään suoraan tytöstä tätiin. Paitsi jos minusta tulee siinä välissä äiti. :D
2. Auringonotto
...sateessa on kivaa.
Oltiin tänään anopin (:D) ja Hannun kanssa sadetta paossa etelänpuoleisella rannalla. Enimmän aikaa olin pientä vihmomista piilossa pyyhkeen alla lukemassa, mutta näkyi välillä aurinkokin.
Opinkohan joskus oikeasti ottamalla ottamaan aurinkoa? Täällä nämä ei siestalla ja kesälomalla juuri muuta teekään. Ne menevät moneksi tunniksi vain makaamaan aurinkoon rannalle, eivät edes uimaan. Minua ahdistaa pelkkä ajatuskin... Ja sitten paikallinen kaveri aurinkorasvaa levittäessään selittää pelkäävänsä ihosyöpää. Auttaisikohan ennemminkin sen auringossa lojumisen vähentäminen kuin se rasvaaminen?
3. Sade
On alkanut olla taas ihan jatkuvaa, eli talvi on tullut tännekin.
Jotenkin olin unohtanut, miten kaiken valtaavaa se olikaan. Miten hirvittävällä voimalla taivas putoaa alas.
Täällä sade ei ole tuntien pituinen. Eikä aina edes päivien. Se voi olla vielä pitempi. Täällä sade valuu aamunkoitosta toiseen taukoamatta, suomatta hetken hengähdystä. Mikä taas vaikeuttaa arkea ihan yllättävän paljon. Pyykkiä ei vain saa kuivumaan. Millään. Koirien kanssa ei pääse kunnon kävelylle ja Ronjan saa fyysisesti pakottaa edes käymään pihassa pissillä. Kukat pitää laittaa turvaan muoviseen koirankoppiin, koska muuten ne muusaantuu sateen voimasta.
On kuin kaamos - ikkunasta ei näe ulos, kun sumu kietoo kaiken tukahduttavaan vaippaansa ja tunkee kaikista koloista sisään. Ei vielä, mutta pian kaikki sisällä on märkää, sohvat tuntuvat märiltä, lakanat ovat sängyssä märät, kosteat vaatteet tuntuvat kylmiltä iholla, kun ne laittaa päälle.
Toivottavasti uusi koti on edes vähän kuivemmassa ympäristössä.
4. Aivot
On kummallinen kapistus.
Minun on täysin mystiset, itseopiskelevat ja itseohjautuvat kummallisissa paikoissa. Ne opiskelevat ja oppivat ulkoa itsekseen ilman työtä ja tuskaa. En valita.
Esimerkki: Kun olin vielä kuorossa, opin kaikkien laulujen sanat ihan vahingossa ulkoa. Kappaleet alkoivat soida päässäni saman tien kun tutustuin niihin, ensin vain melodioina, sitten hajanaisina sanoina ja lopulta kokonaisina teoksina.
Uskon, että kaikki sanat ja sävelet ovat aivoissani alusta alkaen, mutta saan ne käyttööni vasta vähitellen.
Saman ilmiön huomaan jatkuvasti kemian ja biologian kanssa. Sanat, lauseet ja asiakokonaisuudet pyörivät päässäni aivan kuin laulu. Välillä herään niihin yöllä, huomaan ajattelevani jotain kesken muun asian, pyörittäväni laatimatonta listaa mielessäni automaattisesti.
Välillä tämä on yhtä rasittavaa kuin Frederikin ja Kari Tapion laulujen pyöriminen päässä yhtä aikaa, mutta osaan olla asiasta myös loputtoman kiitollinen.
Ihanat, kummalliset aivot!
5. Pallo
Erottamaton osa Lunaa.
Kaikkein rakkain pallo Lunalle on Jannin tuoma kaksivärinen kumipallo. Se pomppii ihanasti, sopii täydellisesti suuhun ja on ominaishajustettu jo pitkän aikaa sitten. Pallon kaksi kaveria ovat kokeneet surullisen kohtalon, toinen ainakin huuhtoutui täällä mereen. :| Mutta tuo yksi on sitäkin rakkaampi. Janni on maaginen olento, sillä olen metsästänyt tuollaisia palloja Ronjan alkuajoista lähtien, enkä ole vielä ikinä löytänyt. Siis vähän tennispalloa pienempiä, hyvin pomppivia, kestäviä, murenemattomia... Ja sitten tulee Janni ja tuo niitä kokonaisen pussillisen!
Ihanimpia näkyjä on, kun Luna nukahtaa Pallo suussa, kun ei malta laittaa sitä pois. Toinen ihana asia on, kun Luna kuljeskelee Pallon kanssa sisällä ja huomaa, että on nälkä. Koska Pallo suussa Ei Voi syödä, se on pakko laittaa pois suusta. Mikä on kamalaa. Mutta ei niin kamalaa, jos Pallon laittaa ruokakuppiin ruoan kaveriksi. Silloin sitä voi vahtia syödessä, eikä varmasti unohda mihinkään lojumaan.
Hauskinta on, että ketään muuta meillä Pallo ei varsinaisesti kiinnosta. Kukaan ei ole viemässä sitä Lunalta. Mutta silti sitä pitää vahtia tarkkaan ja huolellisesti.
Ihana pari. Luna ja Pallo. <3
1. Anoppi
On meillä parhaillaan kylässä.
Minusta on edelleen kummallista, että minulla on anoppi. Siis se ihminen, joka on hankala, tunkee elämään, ahdistelee lasten saamisella ja valittaa kaikesta.
Mutta kun ei. Kun minun anoppi on aivan ihana. Niin sitten minusta tuntuu aina väärältä sanoa sitä Anopiksi. Kun anopin pitäisi olla jotain negatiivista. Saako keksiä oman nimen?
Minusta mielenkiintoista suomessa on vieläkin se, että lähes kaikki naisten nimet ovat sävyltään negatiivisia. Minunkin mielestäni. Paitsi tyttö (useinmiten) ja täti (myös useinmiten). Siksi minusta ei tulekaan koskaan naista, vaan hyppään suoraan tytöstä tätiin. Paitsi jos minusta tulee siinä välissä äiti. :D
2. Auringonotto
...sateessa on kivaa.
Oltiin tänään anopin (:D) ja Hannun kanssa sadetta paossa etelänpuoleisella rannalla. Enimmän aikaa olin pientä vihmomista piilossa pyyhkeen alla lukemassa, mutta näkyi välillä aurinkokin.
Opinkohan joskus oikeasti ottamalla ottamaan aurinkoa? Täällä nämä ei siestalla ja kesälomalla juuri muuta teekään. Ne menevät moneksi tunniksi vain makaamaan aurinkoon rannalle, eivät edes uimaan. Minua ahdistaa pelkkä ajatuskin... Ja sitten paikallinen kaveri aurinkorasvaa levittäessään selittää pelkäävänsä ihosyöpää. Auttaisikohan ennemminkin sen auringossa lojumisen vähentäminen kuin se rasvaaminen?
3. Sade
On alkanut olla taas ihan jatkuvaa, eli talvi on tullut tännekin.
Jotenkin olin unohtanut, miten kaiken valtaavaa se olikaan. Miten hirvittävällä voimalla taivas putoaa alas.
Täällä sade ei ole tuntien pituinen. Eikä aina edes päivien. Se voi olla vielä pitempi. Täällä sade valuu aamunkoitosta toiseen taukoamatta, suomatta hetken hengähdystä. Mikä taas vaikeuttaa arkea ihan yllättävän paljon. Pyykkiä ei vain saa kuivumaan. Millään. Koirien kanssa ei pääse kunnon kävelylle ja Ronjan saa fyysisesti pakottaa edes käymään pihassa pissillä. Kukat pitää laittaa turvaan muoviseen koirankoppiin, koska muuten ne muusaantuu sateen voimasta.
On kuin kaamos - ikkunasta ei näe ulos, kun sumu kietoo kaiken tukahduttavaan vaippaansa ja tunkee kaikista koloista sisään. Ei vielä, mutta pian kaikki sisällä on märkää, sohvat tuntuvat märiltä, lakanat ovat sängyssä märät, kosteat vaatteet tuntuvat kylmiltä iholla, kun ne laittaa päälle.
Toivottavasti uusi koti on edes vähän kuivemmassa ympäristössä.
4. Aivot
On kummallinen kapistus.
Minun on täysin mystiset, itseopiskelevat ja itseohjautuvat kummallisissa paikoissa. Ne opiskelevat ja oppivat ulkoa itsekseen ilman työtä ja tuskaa. En valita.
Esimerkki: Kun olin vielä kuorossa, opin kaikkien laulujen sanat ihan vahingossa ulkoa. Kappaleet alkoivat soida päässäni saman tien kun tutustuin niihin, ensin vain melodioina, sitten hajanaisina sanoina ja lopulta kokonaisina teoksina.
Uskon, että kaikki sanat ja sävelet ovat aivoissani alusta alkaen, mutta saan ne käyttööni vasta vähitellen.
Saman ilmiön huomaan jatkuvasti kemian ja biologian kanssa. Sanat, lauseet ja asiakokonaisuudet pyörivät päässäni aivan kuin laulu. Välillä herään niihin yöllä, huomaan ajattelevani jotain kesken muun asian, pyörittäväni laatimatonta listaa mielessäni automaattisesti.
Välillä tämä on yhtä rasittavaa kuin Frederikin ja Kari Tapion laulujen pyöriminen päässä yhtä aikaa, mutta osaan olla asiasta myös loputtoman kiitollinen.
Ihanat, kummalliset aivot!
5. Pallo
Erottamaton osa Lunaa.
Kaikkein rakkain pallo Lunalle on Jannin tuoma kaksivärinen kumipallo. Se pomppii ihanasti, sopii täydellisesti suuhun ja on ominaishajustettu jo pitkän aikaa sitten. Pallon kaksi kaveria ovat kokeneet surullisen kohtalon, toinen ainakin huuhtoutui täällä mereen. :| Mutta tuo yksi on sitäkin rakkaampi. Janni on maaginen olento, sillä olen metsästänyt tuollaisia palloja Ronjan alkuajoista lähtien, enkä ole vielä ikinä löytänyt. Siis vähän tennispalloa pienempiä, hyvin pomppivia, kestäviä, murenemattomia... Ja sitten tulee Janni ja tuo niitä kokonaisen pussillisen!
Ihanimpia näkyjä on, kun Luna nukahtaa Pallo suussa, kun ei malta laittaa sitä pois. Toinen ihana asia on, kun Luna kuljeskelee Pallon kanssa sisällä ja huomaa, että on nälkä. Koska Pallo suussa Ei Voi syödä, se on pakko laittaa pois suusta. Mikä on kamalaa. Mutta ei niin kamalaa, jos Pallon laittaa ruokakuppiin ruoan kaveriksi. Silloin sitä voi vahtia syödessä, eikä varmasti unohda mihinkään lojumaan.
Hauskinta on, että ketään muuta meillä Pallo ei varsinaisesti kiinnosta. Kukaan ei ole viemässä sitä Lunalta. Mutta silti sitä pitää vahtia tarkkaan ja huolellisesti.
Ihana pari. Luna ja Pallo. <3
lauantai 9. lokakuuta 2010
5+
Voi kun olen ollut taas huono blogiemo!
Mutta kaikkien näiden lukemiseen, laskemiseen ja kirjoittamiseen käytettyjen tuntien jälkeen kirjoittaminen koneella ei ole se kaikkein houkuttelevin tapa viettää iltaa. :P
Mutta hei, lukeminen edistyy hyvin, täsmälleen ylöskirjaamattoman mutuaikataulun mukaan. Hyvä minä! Tai ei edes pitäisi puhua lukemisesta sinänsä. Pitäisi puhua oppimisesta. Se on nimittäin se mikä ratkaisee, ei niinkään sivumäärä.
Vaikka viime ajat olen nukkunut ihmeellisen hyvin, on unen pakeneminen taas syy täälläolooni - sen kunniaksi viisi sanaa päivälle!
1. Lommo
On rakastettu, kolhittu autovanhuksemme.
Joutui pahoinpitelyn kohteeksi talomme edessä tänä syksynä ja pääsi sen vuoksi autolääkäriin. On nyt vielä rumempi kuin ennen, mutta sitäkin rakkaampi. <3
Ja haa, siinä on maailman parhaat lukot, joita onnettomat ryövääjät eivät saaneet revittyä auki, vaikka yritys oli jäljistä päätelleen kova. Rikki ne sen sijaan menivät, miksi meillä on nyt etuoviin eri avaimet kun kaikkiin muihin avainkohtiin. :D Parasta tässä on se, että Hannun autoradioaarre vilkutti punaista silmää varkaille sisältä ja jäi kertomaan tapahtumista jälkipolville.
Go Lommo!
2. Kissat
Joita ilman koti olisi hiljainen, karvaton ja tylsä.
Isokissa rakastaa sinistä valeriaanalelua enemmän kuin mitään, pikkukissaa se ei jostain syystä kiinnosta niin paljoa. Molemmat nukkuvat nykyään sängyssä, paha minä. Mutta kun Roverin tulisi kylmä ja se on ihana, kun se viileine nenineen kaivautuu kynsin peiton alle ja vatsanahkaan nukkumaan. Nykyään tuntuu, että ilman kissaa sylissä ei voi nukkua.
Rover ei ollut vielä pari kuukautta sitten sylieläin, paitsi siis öisin, mutta koko sen ajan kun olemme olleet espanjakodissa, se on syliytynyt enenevässä määrin.
Kissa on keksinyt, että naapurin naapurissa on ulkona häkkilintu, jota se ylettyy ahdistelemaan roskaastian päältä. Lintuhäkki on juuri ja juuri vesisuihkupullon ulottumattomissa. Linnun omistajat alkavat ehkä pian ihmetellä, miksi vietän usein aikaa heidän porttinsa ulkopuolella ja sähisen.
3. Nuha
Loppuu toivottavasti, kun pääsemme muuttamaan pois täältä.
Siitä Kaapista löytyi todellakin hometta, iiiso ruma ruskea kläntti. Vuokranantaja ei haluaisi maksaa meille takuuvuokraa takaisin, koska katkaisemme sopimuksen kesken vuoden. Minusta se ei ole reilua.
Nuhatonta kotia saalistetaan parhaillaan, mutta ovat kovin vaikeasti saavutettavaa sorttia. Nämä meidän eläimemme karkoittavat sopivia ehdokkaita, mutta joitain sentään olemme saaneet näköetäisyydelle asti. Aikaa muuttoon on enintään kolme viikkoa - kuka koskaan väitti, että elämästä puuttuu toimintaa ja jännitystä?
4. Meri
Alkaa taas uhkailla talvella.
Ilmiö näkyy kasvaneina aaltoina, korkeina vuorovesinä ja lisääntyneinä uimaturisteina. On muuten hauskaa, miten syksy näkyy saksalaisturistien maihinnousuna, joulun lähestyessä taas marimekkopaidat rantautuvat saarelle.
On ihanaa, miten meri on aivan erilainen eri puolilla saarta - etelärannalla se on aina timantinkimmeltävä, monivärinen. Meidän puolellamme tasaisempi, tyrskyävämpi ja yksivärinen. Paitsi jos se heijastaa pilviä tai laskevaa aurinkoa. Tai jos sitä tarkastelee lähempää, kameran linssin läpi tai aurinkoa vasten. Silloin sävyjä on niin monta, että aivot tuottavat yksivärisen vaikutelman hämmentyessään.
Meri on kaivattu ja rakastettu, ihailtu ja pelätty. Suren vähän jo valmiiksi sitä päivää, kun muutamme pois sen rannalta.
5. Ystävyys
On sillä tavalla parisuhde ja rakkautta, että se haipuu pois, jos sitä ei hoida.
On hirveän paljon erilaista hoitaa ystävyyttä pitkän matkan yli kuin läheltä. Se vaatii aivan erilaista työtä.
On ollut mielenkiintoista ja ihanaa huomata, miten aivan erilaiset ystävyydet, odottamattomatkin, ovat muuttaneet muotoaan, tulleet kestävämmiksi, jotenkin heränneet eri tavalla eloon. Muuttuvassa elämässä ja ihmisyydessä on ihanaa saada ympärilleen ihmisiä, jotka muuttuvat ja elävät mukana. <3
Mutta kaikkien näiden lukemiseen, laskemiseen ja kirjoittamiseen käytettyjen tuntien jälkeen kirjoittaminen koneella ei ole se kaikkein houkuttelevin tapa viettää iltaa. :P
Mutta hei, lukeminen edistyy hyvin, täsmälleen ylöskirjaamattoman mutuaikataulun mukaan. Hyvä minä! Tai ei edes pitäisi puhua lukemisesta sinänsä. Pitäisi puhua oppimisesta. Se on nimittäin se mikä ratkaisee, ei niinkään sivumäärä.
Vaikka viime ajat olen nukkunut ihmeellisen hyvin, on unen pakeneminen taas syy täälläolooni - sen kunniaksi viisi sanaa päivälle!
1. Lommo
On rakastettu, kolhittu autovanhuksemme.
Joutui pahoinpitelyn kohteeksi talomme edessä tänä syksynä ja pääsi sen vuoksi autolääkäriin. On nyt vielä rumempi kuin ennen, mutta sitäkin rakkaampi. <3
Ja haa, siinä on maailman parhaat lukot, joita onnettomat ryövääjät eivät saaneet revittyä auki, vaikka yritys oli jäljistä päätelleen kova. Rikki ne sen sijaan menivät, miksi meillä on nyt etuoviin eri avaimet kun kaikkiin muihin avainkohtiin. :D Parasta tässä on se, että Hannun autoradioaarre vilkutti punaista silmää varkaille sisältä ja jäi kertomaan tapahtumista jälkipolville.
Go Lommo!
2. Kissat
Joita ilman koti olisi hiljainen, karvaton ja tylsä.
Isokissa rakastaa sinistä valeriaanalelua enemmän kuin mitään, pikkukissaa se ei jostain syystä kiinnosta niin paljoa. Molemmat nukkuvat nykyään sängyssä, paha minä. Mutta kun Roverin tulisi kylmä ja se on ihana, kun se viileine nenineen kaivautuu kynsin peiton alle ja vatsanahkaan nukkumaan. Nykyään tuntuu, että ilman kissaa sylissä ei voi nukkua.
Rover ei ollut vielä pari kuukautta sitten sylieläin, paitsi siis öisin, mutta koko sen ajan kun olemme olleet espanjakodissa, se on syliytynyt enenevässä määrin.
Kissa on keksinyt, että naapurin naapurissa on ulkona häkkilintu, jota se ylettyy ahdistelemaan roskaastian päältä. Lintuhäkki on juuri ja juuri vesisuihkupullon ulottumattomissa. Linnun omistajat alkavat ehkä pian ihmetellä, miksi vietän usein aikaa heidän porttinsa ulkopuolella ja sähisen.
3. Nuha
Loppuu toivottavasti, kun pääsemme muuttamaan pois täältä.
Siitä Kaapista löytyi todellakin hometta, iiiso ruma ruskea kläntti. Vuokranantaja ei haluaisi maksaa meille takuuvuokraa takaisin, koska katkaisemme sopimuksen kesken vuoden. Minusta se ei ole reilua.
Nuhatonta kotia saalistetaan parhaillaan, mutta ovat kovin vaikeasti saavutettavaa sorttia. Nämä meidän eläimemme karkoittavat sopivia ehdokkaita, mutta joitain sentään olemme saaneet näköetäisyydelle asti. Aikaa muuttoon on enintään kolme viikkoa - kuka koskaan väitti, että elämästä puuttuu toimintaa ja jännitystä?
4. Meri
Alkaa taas uhkailla talvella.
Ilmiö näkyy kasvaneina aaltoina, korkeina vuorovesinä ja lisääntyneinä uimaturisteina. On muuten hauskaa, miten syksy näkyy saksalaisturistien maihinnousuna, joulun lähestyessä taas marimekkopaidat rantautuvat saarelle.
On ihanaa, miten meri on aivan erilainen eri puolilla saarta - etelärannalla se on aina timantinkimmeltävä, monivärinen. Meidän puolellamme tasaisempi, tyrskyävämpi ja yksivärinen. Paitsi jos se heijastaa pilviä tai laskevaa aurinkoa. Tai jos sitä tarkastelee lähempää, kameran linssin läpi tai aurinkoa vasten. Silloin sävyjä on niin monta, että aivot tuottavat yksivärisen vaikutelman hämmentyessään.
Meri on kaivattu ja rakastettu, ihailtu ja pelätty. Suren vähän jo valmiiksi sitä päivää, kun muutamme pois sen rannalta.
5. Ystävyys
On sillä tavalla parisuhde ja rakkautta, että se haipuu pois, jos sitä ei hoida.
On hirveän paljon erilaista hoitaa ystävyyttä pitkän matkan yli kuin läheltä. Se vaatii aivan erilaista työtä.
On ollut mielenkiintoista ja ihanaa huomata, miten aivan erilaiset ystävyydet, odottamattomatkin, ovat muuttaneet muotoaan, tulleet kestävämmiksi, jotenkin heränneet eri tavalla eloon. Muuttuvassa elämässä ja ihmisyydessä on ihanaa saada ympärilleen ihmisiä, jotka muuttuvat ja elävät mukana. <3
lauantai 21. elokuuta 2010
Paluita arkeen ja juhlaan
Tervehdys, Maan asukkaat!
Rauhanomaisesti lähestymme teitä täältä Toisten Merten takaa kotiuduttuamme vihdoin pitkän kesän jäljiltä pienelle saarellemme.
Kotiutuminen... tämä oikeasti tuntuu kodilta ja kotiutumiselta. Ja se taas tuntuu ihanalta. Ei viime vuosi Niin traumaattinen voinut olla, jos tänne tuntuu näin hyvältä palata.
Tosin palautuminen on ollut hieman yksinäistä. Vain muutaman kotipäivän jälkeen Hannu maasturoi Teidelle ja jäin yksin kotiin hämmentyneenä eläinlauman keskelle. Mietin mitä täällä kuuluu tehdä. Mihin ryhtyä. Mitä tehdä kaikella sillä ajalla ja vapaudella, joka yhtäkkiä on. Luonnollinen vastaus saapui nopeasti ja epäilemättä - siivota!! :D Kämppä kaipasi kesän jäljiltä kunnollista puunausta ja sen se myös sai. Oli ihanaa touhuta kaikessa rauhassa, omassa tahdissaan. Siivoaminen toden totta on terapeuttista.
Aivan ensimmäiset päivät kuitenkin makasin alakerran kivilattialla imemässä niiden viileyttä, kun ulkona lämpötila huiteli neljässäkymmenessä. Kera kaliman, luonnollisesti. Ulos ei tehnyt mieli mennä, kun kaikki ihmisen kosteus (Joka on varsin tarpeellinen juttu, näin sivumennen sanoen!) tuntui haihtuvan kuumaan tuuleen.
Hassua on, että enää ei kuitenkaan tunnu kummalliselta se, että tuuli on polttavaa. Viime syksynä se tuntui ihan nurinkuriselta, kun oli tottunut siihen, että tuuli on se joka viilentää.
Heti ensimmäisenä arkipäivänä suuntasin Roverin kanssa eläinklinikalle tapaamaan Lauraa ja saamaan ensimmäisen Espanja-rokotteen. Täällä niitä on niin tuskaisen paljon enemmän kuin Suomen yksinkertainen kolmoisrokote! Vaihdoimme Lauran kanssa sähköpostiosoitteita ja aloitimme varsin aktiivisen ajatustenvaihdon, mikä on ihanaa. :) Toissapäivänä seikkailimme Puertossa ja ajelimme ympäriinsä tutkimassa paikkoja, joihin en ennemmin ollut osannut mennä. Samalla etsimme sopivannäköisiä uusia koteja. Ei tärpännyt.
Argh!! Sanon uudelleen: Aaaarghh!
Minä inhoan, paheksun ja suorastaan vihaan näitä espanjalaisia pieniä muurahaisia, jotka valtaavat puoli taloa muutamassa tunnissa (tai minuutissa, en ole aivan varma, miten kauan prosessi vie). Argh!
Kolmen jälkeen lähdin viemään Hannua lentokentälle. Ei muurahaisia.
Neljän maissa tulin kotiin. Ei muurahaisia.
Olin ulkona lukemassa. Tulin sisään kirjoittamaan. Väitän, että muurahaisia ei ollut, kun istuin sohvalle ehkä puoli tuntia sitten istuin tähän, mutta en voi olla aivan varma. Joka tapauksessa, kun nousin juuri äsken, muurahaisvirta tulvi sisään olohuoneen ovesta, aivan jalkojeni juuressa. Se hävisi pöydän alle. Ja jatkui toisen sohvan alle. Missä oli joku olemattoman pieni hyönteisen kappale, jota oli ahmimassa ainakin sata pirulaista. Ja toiset sata pöydän alla ja ainakin sata virtaamassa sisään ja ulos. Ush! Ne ovat niin kovia, että ne eivät kuole nitistämällä sormen päällä. Ne purevat ja kipeästi. Ne parveilevat ja loputtomia jonoja muurahaisia risteilee pitkin pihaamme.
Keskiviikkoaamuna Ne olivat keittiössä odottamassa minua kun nousin. Ne olivat yön aikana tulleet sisään ja löytäneet koirien ruokakupin. Se kuhisi Niitä. Sen ympärystä kuhisi Niitä. Leveä virta Niitä parveili oven ja ruokakupin välillä. Niitä kiipesi ylös seinää ja ikkunalaudalle. Myrkytin, tapoin ja pesin lattiasta myrkkyä. Tuuletin keittiötä ja suljin sen käytöstä tunniksi, ennen kuin uskalsin päästää eläimet sinne. Jouduin kippaamaan ruokakupin sisällön muurahaisineen roskiin. Niitä oli siellä aivan varmasti satoja, se kuhisi mustanaan Niitä. Onneksi Ne ovat sen verran fiksua sakkia, etteivät yritä ihan heti uudelleen.
Vielä parempaa! Kun kävelin ikkunalle avaamaan sen, jotta saan tuuletettua huoneen, olin astua pureskellun ja ruhjotun pikkuliskon päälle. Oi mikä saalis! Ihme etteivät kantaneet sänkyyn!
Se haisi. Onneksi muurahaiset eivät olleet ehtineet löytää vielä sitä.
Argh!
Eilen kävimme ensimmäisen kerran The English Libraryssa, joka oli ihana.
Kirjaston ikivanhat englantilaisladyt, jotka kaikki olivat pukeutuneet kauluspaitoihin ja kaikilla oli permanentti ja kaakattava nauru, olivat vähän pelottavia, mutta se hurmaava herrasmies, joka esitteli meille kirjastoa, oli varsin ihana.
Kirjasto oli valloittava, kaikkea mitä oli luvannutkin. Lainasin vihdoin, vuosien odottamisen jälkeen Charles Dickensin Bleak Housen, josta olen nähnyt vain BBCn mainion sarjan keskimmäiset osat. Kahdesti. :D Olen jotenkin aina onnistunut välttämään sarjan alun ja lopun.
Lisäksi lainasin Joanne Harrisin Chocolatin ja sen jatko-osan The Lollipop Shoes. Elokuvan ensimmäisestä olen nähnyt ainakin kolmesti, mutta kirjoja en ole ikinä lukenut.
Tänään Hannu tosiaan lensi Ranskaan viikoksi seminaariin. Eristetylle observatoriolle Marseillen lähelle. Kuulostaa ihan siltä, että siellä alkaa tapahtua kummia, ehkä sarjamurhaaja tai yliluonnollisia ilmiöitä.
Miettikää itse - hajamielinen tutkijaryhmä sulkeutuu viikoksi observatoriolle puhumaan jostain, mikä menee täysin tavallisen ihmisen ymmärryksen yli. Lähimpään kylään on matkaa yli kymmenen kilometriä. Eihän se Voi mennä ihan normaalisti! :P
Hienoinen mysteeri on vielä, mitä ihmettä teen tämän viikon. Ja mitä teen sen viikon elokuun lopussa ja syyskuun alussa, kun Hannu huitelee Portugalissa? En ihan, ihan vielä oikein osaisi orientoitua lukemaan tuntikausia kemiaa päivässä.
Haluaisiko joku antaa mulle töitä? Anyone?
Onneksi on eläimet, jotka on seurana ja ilona ja tekemisen järjestäjinä. Niin kuin vaikka että päivä on mukava aloittaa pesemällä pissaa pois pianon alta. Hinkata hammasharjalla laattojen väleistä?
Mikä juttu se on, että Suomessa ei ole minkäänlaista ongelmaa olla pissaamatta yön aikana, mutta täällä Espanjassa se on aivan mahdoton tehtävä, vaikka kuinka ulkoilutettasiin ja kävelytettäisiin vielä ihan viimeiseksi illalla?
Ja mikä se on, että Suomessa osataan pyytää ulos hyvin selvästi, jos se hätä sitten jotenkin pääsee yllättämään, mutta täällä vain hiivitään salavihkaa nurkkaan ja lirtsitään sinne?
Mitä ihmettä?!
Mutta nyt lähden näiden pissaliisojen kanssa iltakävelylle (sille ensimmäiselle), ennen kuin tulee pimeää.
Ei kun yksi juttu vielä. Meistä on tullu Niin Ulkosuomalaisia!
Kun suomea ei kuule kuin omasta ja puolison suusta, se on aika vähän loppujen lopuksi päivän mittaan. Varsinkin jos on enimmäkseen yksin kotona.
Silloin ihan tavalliset sanat alkaa tuntua kummallisilta. Kielen outouksiin jotenkin turtuu, kun niihin törmää jatkuvasti. Mutta kun kieli ei ympäröi jatkuvasti samalla tavalla, korvat aukenevat.
Selvin vaikeus vallitsee niinkin yksinkertaisissa ja jokapäiväisissä sanoissa kuin jalkakäytävä, suojatie ja kävelykatu. Ja kaikissa samaa aihepiiriä koskettelevissa johdannaisissa. Ne menee sekaisin. Ne ei tule automaattisesti.
Ja miettikääpä sanaa JalkaKäytävä. Siis mikä ihme?!!
Jaloista tehty käytävä? Eihän meillä täällä teillä mitään käytäviä ole sitä paitsi.
Nousee mieleen joku ihan groteski kuva.
Piti sanoa asiasta vielä jotain. En muista.
Tähän on hyvä lopettaa.
Rauhanomaisesti lähestymme teitä täältä Toisten Merten takaa kotiuduttuamme vihdoin pitkän kesän jäljiltä pienelle saarellemme.
Kotiutuminen... tämä oikeasti tuntuu kodilta ja kotiutumiselta. Ja se taas tuntuu ihanalta. Ei viime vuosi Niin traumaattinen voinut olla, jos tänne tuntuu näin hyvältä palata.
Tosin palautuminen on ollut hieman yksinäistä. Vain muutaman kotipäivän jälkeen Hannu maasturoi Teidelle ja jäin yksin kotiin hämmentyneenä eläinlauman keskelle. Mietin mitä täällä kuuluu tehdä. Mihin ryhtyä. Mitä tehdä kaikella sillä ajalla ja vapaudella, joka yhtäkkiä on. Luonnollinen vastaus saapui nopeasti ja epäilemättä - siivota!! :D Kämppä kaipasi kesän jäljiltä kunnollista puunausta ja sen se myös sai. Oli ihanaa touhuta kaikessa rauhassa, omassa tahdissaan. Siivoaminen toden totta on terapeuttista.
Aivan ensimmäiset päivät kuitenkin makasin alakerran kivilattialla imemässä niiden viileyttä, kun ulkona lämpötila huiteli neljässäkymmenessä. Kera kaliman, luonnollisesti. Ulos ei tehnyt mieli mennä, kun kaikki ihmisen kosteus (Joka on varsin tarpeellinen juttu, näin sivumennen sanoen!) tuntui haihtuvan kuumaan tuuleen.
Hassua on, että enää ei kuitenkaan tunnu kummalliselta se, että tuuli on polttavaa. Viime syksynä se tuntui ihan nurinkuriselta, kun oli tottunut siihen, että tuuli on se joka viilentää.
Heti ensimmäisenä arkipäivänä suuntasin Roverin kanssa eläinklinikalle tapaamaan Lauraa ja saamaan ensimmäisen Espanja-rokotteen. Täällä niitä on niin tuskaisen paljon enemmän kuin Suomen yksinkertainen kolmoisrokote! Vaihdoimme Lauran kanssa sähköpostiosoitteita ja aloitimme varsin aktiivisen ajatustenvaihdon, mikä on ihanaa. :) Toissapäivänä seikkailimme Puertossa ja ajelimme ympäriinsä tutkimassa paikkoja, joihin en ennemmin ollut osannut mennä. Samalla etsimme sopivannäköisiä uusia koteja. Ei tärpännyt.
Argh!! Sanon uudelleen: Aaaarghh!
Minä inhoan, paheksun ja suorastaan vihaan näitä espanjalaisia pieniä muurahaisia, jotka valtaavat puoli taloa muutamassa tunnissa (tai minuutissa, en ole aivan varma, miten kauan prosessi vie). Argh!
Kolmen jälkeen lähdin viemään Hannua lentokentälle. Ei muurahaisia.
Neljän maissa tulin kotiin. Ei muurahaisia.
Olin ulkona lukemassa. Tulin sisään kirjoittamaan. Väitän, että muurahaisia ei ollut, kun istuin sohvalle ehkä puoli tuntia sitten istuin tähän, mutta en voi olla aivan varma. Joka tapauksessa, kun nousin juuri äsken, muurahaisvirta tulvi sisään olohuoneen ovesta, aivan jalkojeni juuressa. Se hävisi pöydän alle. Ja jatkui toisen sohvan alle. Missä oli joku olemattoman pieni hyönteisen kappale, jota oli ahmimassa ainakin sata pirulaista. Ja toiset sata pöydän alla ja ainakin sata virtaamassa sisään ja ulos. Ush! Ne ovat niin kovia, että ne eivät kuole nitistämällä sormen päällä. Ne purevat ja kipeästi. Ne parveilevat ja loputtomia jonoja muurahaisia risteilee pitkin pihaamme.
Keskiviikkoaamuna Ne olivat keittiössä odottamassa minua kun nousin. Ne olivat yön aikana tulleet sisään ja löytäneet koirien ruokakupin. Se kuhisi Niitä. Sen ympärystä kuhisi Niitä. Leveä virta Niitä parveili oven ja ruokakupin välillä. Niitä kiipesi ylös seinää ja ikkunalaudalle. Myrkytin, tapoin ja pesin lattiasta myrkkyä. Tuuletin keittiötä ja suljin sen käytöstä tunniksi, ennen kuin uskalsin päästää eläimet sinne. Jouduin kippaamaan ruokakupin sisällön muurahaisineen roskiin. Niitä oli siellä aivan varmasti satoja, se kuhisi mustanaan Niitä. Onneksi Ne ovat sen verran fiksua sakkia, etteivät yritä ihan heti uudelleen.
Vielä parempaa! Kun kävelin ikkunalle avaamaan sen, jotta saan tuuletettua huoneen, olin astua pureskellun ja ruhjotun pikkuliskon päälle. Oi mikä saalis! Ihme etteivät kantaneet sänkyyn!
Se haisi. Onneksi muurahaiset eivät olleet ehtineet löytää vielä sitä.
Argh!
Eilen kävimme ensimmäisen kerran The English Libraryssa, joka oli ihana.
Kirjaston ikivanhat englantilaisladyt, jotka kaikki olivat pukeutuneet kauluspaitoihin ja kaikilla oli permanentti ja kaakattava nauru, olivat vähän pelottavia, mutta se hurmaava herrasmies, joka esitteli meille kirjastoa, oli varsin ihana.
Kirjasto oli valloittava, kaikkea mitä oli luvannutkin. Lainasin vihdoin, vuosien odottamisen jälkeen Charles Dickensin Bleak Housen, josta olen nähnyt vain BBCn mainion sarjan keskimmäiset osat. Kahdesti. :D Olen jotenkin aina onnistunut välttämään sarjan alun ja lopun.
Lisäksi lainasin Joanne Harrisin Chocolatin ja sen jatko-osan The Lollipop Shoes. Elokuvan ensimmäisestä olen nähnyt ainakin kolmesti, mutta kirjoja en ole ikinä lukenut.
Tänään Hannu tosiaan lensi Ranskaan viikoksi seminaariin. Eristetylle observatoriolle Marseillen lähelle. Kuulostaa ihan siltä, että siellä alkaa tapahtua kummia, ehkä sarjamurhaaja tai yliluonnollisia ilmiöitä.
Miettikää itse - hajamielinen tutkijaryhmä sulkeutuu viikoksi observatoriolle puhumaan jostain, mikä menee täysin tavallisen ihmisen ymmärryksen yli. Lähimpään kylään on matkaa yli kymmenen kilometriä. Eihän se Voi mennä ihan normaalisti! :P
Hienoinen mysteeri on vielä, mitä ihmettä teen tämän viikon. Ja mitä teen sen viikon elokuun lopussa ja syyskuun alussa, kun Hannu huitelee Portugalissa? En ihan, ihan vielä oikein osaisi orientoitua lukemaan tuntikausia kemiaa päivässä.
Haluaisiko joku antaa mulle töitä? Anyone?
Onneksi on eläimet, jotka on seurana ja ilona ja tekemisen järjestäjinä. Niin kuin vaikka että päivä on mukava aloittaa pesemällä pissaa pois pianon alta. Hinkata hammasharjalla laattojen väleistä?
Mikä juttu se on, että Suomessa ei ole minkäänlaista ongelmaa olla pissaamatta yön aikana, mutta täällä Espanjassa se on aivan mahdoton tehtävä, vaikka kuinka ulkoilutettasiin ja kävelytettäisiin vielä ihan viimeiseksi illalla?
Ja mikä se on, että Suomessa osataan pyytää ulos hyvin selvästi, jos se hätä sitten jotenkin pääsee yllättämään, mutta täällä vain hiivitään salavihkaa nurkkaan ja lirtsitään sinne?
Mitä ihmettä?!
Mutta nyt lähden näiden pissaliisojen kanssa iltakävelylle (sille ensimmäiselle), ennen kuin tulee pimeää.
Ei kun yksi juttu vielä. Meistä on tullu Niin Ulkosuomalaisia!
Kun suomea ei kuule kuin omasta ja puolison suusta, se on aika vähän loppujen lopuksi päivän mittaan. Varsinkin jos on enimmäkseen yksin kotona.
Silloin ihan tavalliset sanat alkaa tuntua kummallisilta. Kielen outouksiin jotenkin turtuu, kun niihin törmää jatkuvasti. Mutta kun kieli ei ympäröi jatkuvasti samalla tavalla, korvat aukenevat.
Selvin vaikeus vallitsee niinkin yksinkertaisissa ja jokapäiväisissä sanoissa kuin jalkakäytävä, suojatie ja kävelykatu. Ja kaikissa samaa aihepiiriä koskettelevissa johdannaisissa. Ne menee sekaisin. Ne ei tule automaattisesti.
Ja miettikääpä sanaa JalkaKäytävä. Siis mikä ihme?!!
Jaloista tehty käytävä? Eihän meillä täällä teillä mitään käytäviä ole sitä paitsi.
Nousee mieleen joku ihan groteski kuva.
Piti sanoa asiasta vielä jotain. En muista.
Tähän on hyvä lopettaa.
lauantai 19. kesäkuuta 2010
Tuittusanomat kesälomalla - pääkirjoittajalla hermoromahdus
Tunteet on pahoja.
Ne on hallitsemattomia, arvaamattomia ja ahdistavia.
Tuntuu, että ne joko muuttuu oman mielensä mukaan tai sitten valehtelee olevansa jotain, mitä eivät ole.
Tai - kolmas ja kai todennäköisin vaihtoehto - me puhutaan niiden kanssa aivan eri kieltä.
Isän kuoleman piti olla jotenkin helppo juttu. Typerä minä.
Miten sitä voikin luulla erottaneensa itsensä henkisesti ja tunnetasolla jostain ihmisestä niin täysin. Ja sitten kuitenkin löytää itsensä palasina.
Miten kuoleman piti olla vain helpotus ja vapaus ja keveys. Ja miten siitä tuli raskas, ahdistava.
Miten kaiken paskan alta on pakko tunkea mieleen kaikki ne olemattoman pienet ja lyhyet hyvät hetket.
Miten aortan repeämisen ja aivovaurion piti muuttaa isä aivan toiseksi ihmiseksi, miten sen piti alkaa osoittaa tunteitaan viime metreillä, miten edes vuosi ilman mitään yhteyttä toisessa maassa ei ole tarpeeksi.
Minun elämäni ei muutu mitenkään. Ja jos muuttuu, se on helpotus ja niin monen pelon katoaminen. Joten MIKSI tämä sattuu näin saatanasti?
Miten voi sattua se, että ihminen, jota ei ikinä ole kaivannut ja ikävöinyt, kuolee?
Tiedän, että osa tätä tulee vain siitä, että elän surun keskellä. Että äiti ja Antti ovat niin palasina. Että tuntuu, että joudun viime kädessä tekemään päätökset. Että vastuu niin monesta asiasta on minulla. Mikä HSP...
Hautajaisissakaan en tuntenut oikein mitään paitsi epäuskoa siitä, että joku ihan oikeasti pystyy uskomaan iloiseen jälleennäkemiseen taivaassa ja Jeesuksen maagiseen kykyyn vapauttaa meidät kaikki "synneistä". Miten joku voi oikeasti saada siitä jotain lohtua? Välillä oli pakko purra hammasta... Mutta sitten, ah surua ja synkkyyttä, kun isän sisarukset tulivat laskemaan kukkansa! Reagoin Muiden suruun, en siihen, ketä tai mitä ne surivat. Reagoin siihen, että minulle rakkaat ihmiset surivat. Voiko mikään tapahtuma olla Kaikkien Tunteiden Vastaanottimelle ahdistavampi paikka? Lopulta tuntui, etten voi olla siinä ympäristössä ja tunnelmassa enää sekuntiakaan, että räjähdän siitä tunnevyörystä, jossa olin.
Tavallaan en voi odottaa, että pääsen täältä pois. Omaan tilaan, omaan avaruuteen, omaan kotiin. Pois, pois, pois siitä, mitä ihmiset täällä käyvät läpi. Siihen elämään ja ympäristöön, missä isää ei ole ollut olemassa enää vuosiin.
Ja sitten... haluan olla myös täällä kotona. Haluan olla Suomessa. Haluan olla mökillä, uida, vaeltaa, poimia kukkia, polttaa juhannuskokkoa.
Haluan ystävät Suomesta.
Kai kaikki ajatusketjut johtavat lopulta siihen, että haluan kodin Suomeen. Oman kodin taas tänne, missä mikään ei ole kauempana kuin lähin juna-asema. Missä voi sanoa ystävälle, että lähden sinne Nyt, näen sinut ihan pian.
Miten voikaan haluta ja ei haluta jonnekin yhtä aikaa näin paljon...
Hämmentävää olla niin täysin kahden paikan välissä, kuin tyhjiössä, jossa ei kuulu kunnolla kumpaankaan. Eikä tässä ole nyt kyse mistään kansalaisuudesta ja kansalaisidentiteetistä.
Tässä on kyse siitä, etten ole kokonainen täällä enkä Espanjassa. Ikinä.
Tiedän, että edessä on vielä kaksi vuotta rikkinäisyyttä, osiin hajoamista. Suomessa en saa Hannua, joka on elämäni tärkein ihminen. Espanjassa saan Hannun mutten ketään muuta. Elän puolikkaana ihmisenä missä tahansa olinkin.
Tervetuloa kotiin.
Tavallaan... ei ole kahta kotia. Ei ole kotia enää ollenkaan. Ei ole enää ehjää paikkaa. On vain kaipaus.
Naurettavaa. Ja sitten vielä joku ihmettelee, että ahdistaa...
Ja sitten otetaan yksi Anna, joka ei osaa käsitellä tunteitaan, joka on aina yhtä hämmentynyt ja jolla on vain kaksi vaihdetta: tuntea ja ei tuntea. Lisätään keitokseen ja hämmennetään. Noukitaan välillä rikkirevitty mieli pois keitoksesta ja annetaan kuivua. Ja kun se näyttää siltä, että se kelluu taas, heitetään se takaisin. Keitetään useita vuosia. Odotetaan lopputulosta.
Vanhoihin tapoihin olisi niin helppo palata nyt. Käsitellä tätä niin kuin ennen, ulkoistaa kaikki, ottaa käsiin ja käännellä. "Tältä se siis näyttää. Kipu. Hämmennys. Pelko. Epävarmuus." Nähdä ja osata ja tietää, mitä tehdä. Välillä on äärettömän vaikeaa muistaa ja sen jälkeen uskoa, miksi vanha tapa ei ole hyvä. Eikö ole? Miksi ei ole? Miksi ei olisi?
Miksi hyvä ei vain yksinkertaisesti voisi olla se, mikä toimii?
Miksi ei muiden tunteiden sijasta saisi välillä keskittyä omiin?
Haluan kotiin. En tiedä missä se on, en tiedä onko sitä.
Haluan että joku kertoo mitä tehdä tälle epäjärjestykselle, hämmennykselle ja osaamattomuudelle.
Haluan, että minä saan välillä olla se, josta pidetään huolta, jota halataan ja tuetaan. En jaksa enää tukea, olla läsnä ja tuntea kaikkien muiden surua. Ei ole reilua, että vain muut saavat keinua. Miksi minä olen aina se, jonka pitää antaa vauhtia? Ei syyksi voi riittää se, että muuten keinu ei keinu ja että olen hyvä vauhdin antamisessa. Eihän?
Kuulostaa ihan joltain laululta, jota en jaksaisi kirjoittaa muistiin juuri nyt. Säilyyhän se huomiseen, maanantaihin tai tiistaihin?
Voisiko joku noukkia minut mukaansa jonnekin? Voisiko joku viedä hetkeksi pois, toiseen elämään, antaa muita ajatuksia? Jonnekin, missä tunnelma on aivan toinen, missä muut ovat vain joukko, josta minun ei tarvitse välittää?
Jonnekin, jossa meteliä on niin paljon, että edes omat ajatukset eivät kuulu?
Voisiko joku viedä kotiin?
Ne on hallitsemattomia, arvaamattomia ja ahdistavia.
Tuntuu, että ne joko muuttuu oman mielensä mukaan tai sitten valehtelee olevansa jotain, mitä eivät ole.
Tai - kolmas ja kai todennäköisin vaihtoehto - me puhutaan niiden kanssa aivan eri kieltä.
Isän kuoleman piti olla jotenkin helppo juttu. Typerä minä.
Miten sitä voikin luulla erottaneensa itsensä henkisesti ja tunnetasolla jostain ihmisestä niin täysin. Ja sitten kuitenkin löytää itsensä palasina.
Miten kuoleman piti olla vain helpotus ja vapaus ja keveys. Ja miten siitä tuli raskas, ahdistava.
Miten kaiken paskan alta on pakko tunkea mieleen kaikki ne olemattoman pienet ja lyhyet hyvät hetket.
Miten aortan repeämisen ja aivovaurion piti muuttaa isä aivan toiseksi ihmiseksi, miten sen piti alkaa osoittaa tunteitaan viime metreillä, miten edes vuosi ilman mitään yhteyttä toisessa maassa ei ole tarpeeksi.
Minun elämäni ei muutu mitenkään. Ja jos muuttuu, se on helpotus ja niin monen pelon katoaminen. Joten MIKSI tämä sattuu näin saatanasti?
Miten voi sattua se, että ihminen, jota ei ikinä ole kaivannut ja ikävöinyt, kuolee?
Tiedän, että osa tätä tulee vain siitä, että elän surun keskellä. Että äiti ja Antti ovat niin palasina. Että tuntuu, että joudun viime kädessä tekemään päätökset. Että vastuu niin monesta asiasta on minulla. Mikä HSP...
Hautajaisissakaan en tuntenut oikein mitään paitsi epäuskoa siitä, että joku ihan oikeasti pystyy uskomaan iloiseen jälleennäkemiseen taivaassa ja Jeesuksen maagiseen kykyyn vapauttaa meidät kaikki "synneistä". Miten joku voi oikeasti saada siitä jotain lohtua? Välillä oli pakko purra hammasta... Mutta sitten, ah surua ja synkkyyttä, kun isän sisarukset tulivat laskemaan kukkansa! Reagoin Muiden suruun, en siihen, ketä tai mitä ne surivat. Reagoin siihen, että minulle rakkaat ihmiset surivat. Voiko mikään tapahtuma olla Kaikkien Tunteiden Vastaanottimelle ahdistavampi paikka? Lopulta tuntui, etten voi olla siinä ympäristössä ja tunnelmassa enää sekuntiakaan, että räjähdän siitä tunnevyörystä, jossa olin.
Tavallaan en voi odottaa, että pääsen täältä pois. Omaan tilaan, omaan avaruuteen, omaan kotiin. Pois, pois, pois siitä, mitä ihmiset täällä käyvät läpi. Siihen elämään ja ympäristöön, missä isää ei ole ollut olemassa enää vuosiin.
Ja sitten... haluan olla myös täällä kotona. Haluan olla Suomessa. Haluan olla mökillä, uida, vaeltaa, poimia kukkia, polttaa juhannuskokkoa.
Haluan ystävät Suomesta.
Kai kaikki ajatusketjut johtavat lopulta siihen, että haluan kodin Suomeen. Oman kodin taas tänne, missä mikään ei ole kauempana kuin lähin juna-asema. Missä voi sanoa ystävälle, että lähden sinne Nyt, näen sinut ihan pian.
Miten voikaan haluta ja ei haluta jonnekin yhtä aikaa näin paljon...
Hämmentävää olla niin täysin kahden paikan välissä, kuin tyhjiössä, jossa ei kuulu kunnolla kumpaankaan. Eikä tässä ole nyt kyse mistään kansalaisuudesta ja kansalaisidentiteetistä.
Tässä on kyse siitä, etten ole kokonainen täällä enkä Espanjassa. Ikinä.
Tiedän, että edessä on vielä kaksi vuotta rikkinäisyyttä, osiin hajoamista. Suomessa en saa Hannua, joka on elämäni tärkein ihminen. Espanjassa saan Hannun mutten ketään muuta. Elän puolikkaana ihmisenä missä tahansa olinkin.
Tervetuloa kotiin.
Tavallaan... ei ole kahta kotia. Ei ole kotia enää ollenkaan. Ei ole enää ehjää paikkaa. On vain kaipaus.
Naurettavaa. Ja sitten vielä joku ihmettelee, että ahdistaa...
Ja sitten otetaan yksi Anna, joka ei osaa käsitellä tunteitaan, joka on aina yhtä hämmentynyt ja jolla on vain kaksi vaihdetta: tuntea ja ei tuntea. Lisätään keitokseen ja hämmennetään. Noukitaan välillä rikkirevitty mieli pois keitoksesta ja annetaan kuivua. Ja kun se näyttää siltä, että se kelluu taas, heitetään se takaisin. Keitetään useita vuosia. Odotetaan lopputulosta.
Vanhoihin tapoihin olisi niin helppo palata nyt. Käsitellä tätä niin kuin ennen, ulkoistaa kaikki, ottaa käsiin ja käännellä. "Tältä se siis näyttää. Kipu. Hämmennys. Pelko. Epävarmuus." Nähdä ja osata ja tietää, mitä tehdä. Välillä on äärettömän vaikeaa muistaa ja sen jälkeen uskoa, miksi vanha tapa ei ole hyvä. Eikö ole? Miksi ei ole? Miksi ei olisi?
Miksi hyvä ei vain yksinkertaisesti voisi olla se, mikä toimii?
Miksi ei muiden tunteiden sijasta saisi välillä keskittyä omiin?
Haluan kotiin. En tiedä missä se on, en tiedä onko sitä.
Haluan että joku kertoo mitä tehdä tälle epäjärjestykselle, hämmennykselle ja osaamattomuudelle.
Haluan, että minä saan välillä olla se, josta pidetään huolta, jota halataan ja tuetaan. En jaksa enää tukea, olla läsnä ja tuntea kaikkien muiden surua. Ei ole reilua, että vain muut saavat keinua. Miksi minä olen aina se, jonka pitää antaa vauhtia? Ei syyksi voi riittää se, että muuten keinu ei keinu ja että olen hyvä vauhdin antamisessa. Eihän?
Kuulostaa ihan joltain laululta, jota en jaksaisi kirjoittaa muistiin juuri nyt. Säilyyhän se huomiseen, maanantaihin tai tiistaihin?
Voisiko joku noukkia minut mukaansa jonnekin? Voisiko joku viedä hetkeksi pois, toiseen elämään, antaa muita ajatuksia? Jonnekin, missä tunnelma on aivan toinen, missä muut ovat vain joukko, josta minun ei tarvitse välittää?
Jonnekin, jossa meteliä on niin paljon, että edes omat ajatukset eivät kuulu?
Voisiko joku viedä kotiin?
perjantai 30. huhtikuuta 2010
Hyvä seura, parempi mieli
Pidin pitkään odotetun ja ehdottomasti arjesta etäännyttävän loman kotona, kun saimme kevään viimeiset vieraat Suomesta. Vaikka aikaa oli vain muutama päivä, onnistui rutiineista vieroittautuminen suorastaan kiitettävästi. Vaikka teemana oli hidas ja rauhallinen lomailu, päädyimme säntäilemään ympäri saarta kiihtyvällä vauhdilla päätyen hukuttautumaan vesipuistoon muiden lasten kanssa (mikä lienee tosin melko tavallinen tarina). Pelkään pahoin, että rakkaat vieraamme toipuvat kotona matkasta vielä pitkään ja harkitsevat seuraavaa vierailua vielä pidempään.
Toipumista on itse kullakin. Kun on tottunut suhteellisen koomaavaan ja hiljaiseen elämään viimeisen kuukauden aikana, nämä päivät tuntuivat pyörremyrskyltä.
Ensimmäisen päivän vietimme rauhallisesti patikoimalla Anagan vuoristossa laakeripuumetsissä. Koirat pääsivät mukaan ja nauttivat suunnattomasti. Kuten me kaikki muutkin. Päivä oli kuuma, mutta metsät olivat viileitä ja varjoisia, mikä tarkoittaa, että saimme nauttia täydellisessä suhteessa sekä varjosta että auringosta.
Toisena päivänä päätimme viettää rauhallisen kaupunkipäivän puutarhassa ja Puertossa. Botanico sai osakseen perusteellisen tarkastuksen ja tarjosi ihastuttavia haasteita valokuvaajalle. Vaeltelu mustarastaiden ja liskojen ympäröimänä kasvimaailman monimuotoisuutta ihmetellen erottuu välillä hektiseksi yltyneestä viikosta seesteisenä ja hiljaisena hetkenä. Näennäisen päämäärätön haahuilu ikuisesti haarautuvia polkuja oli suorastaan terapeuttista. Loppupäivä kului vähemmän seesteisissä merkeissä pikkukauppoja kierrellen ja herkkuvalikoimaa maistellen. Koska herkut osoittautuivat tällä kertaa hieman laihoiksi, poikkesimme kotimatkalla leipomoon ja ostimme suunnattoman määrän erilaisia leivoksia ja palmeritaksia. Ei huono päätös päivälle, varsinkin kun lähes itsetehty sangria osoittautui varsin hyväksi.
Kolmas, rauhalliseksi tarkoitettu päivä Teidellä autoillen osoittautui ehkä traumaattisimmaksi päiväksi ainakin meille naiskauneuden harjoittajille. Uhrautuvaisina ja rakastavina olentoina annoimme raahata itsemme gondolihissiin, joka kuljetti meidät lähes Teiden huipulle asti. Näin jälkikäteen, vain vaivoin kuoleman välttäen, on pakko myöntää, että käynti oli ehkä riskin arvoinen. Silmänkantamattomiin levittäytyvä kivierämaa ja rikkikenttien uskomattomat värit olivat jotain, mitä muualla ei voi nähdä – vasta ylhällä vuorella, höyryn noustessa vuoren uumenista, muisti, miten todellisuudessa asumme elävän ja toimivan tulivuoren juurella. Päivän traumatisoivia kokemuksia tasapainottivat erinomainen ruoka ja ihmetystäherättävät obsidiaanilöydöt. Muinaisten laavavirtojen ja absurdien kivimuodostelmien herättämä ihmetys ja ole vieläkään jättänyt allekirjoittanutta.
Koska matka oli tarjonnut vain hädintuskin muistamisen arvoisia kokemuksia, päätimme huipentaa viikon adrenaliiniannoksella ja alennuimme eteläsaaren turistiansaan. Vesipuisto tarjosi tuskin liikuntaa saaneille jaloillemme loputtomasti portaita, joiden parissa verrytellä käyttämättömiä raajojamme. Myös hiljaisuudesta ja puhumattomuudesta kärsineet äänijänteemme pääsivät harjoitamaan koko kapasiteettiaan, lähinnä yläalueilta. Vaatimattomasti esitän, että seurueemme miespuolisiakin jäseniä luultiin kirkasäänisiksi pikkutytöiksi niiden upeiden sopraanoesitysten perusteella, joista saimme nauttia. Saatoimme jopa naurahtaa satunnaisesti päivän aikana, viimeistään ravunpunaisille turistelle, joita parveili seuranamme. Illalla päätimme toistaa sunnuntai-illan fonduekokemuksen, tällä kertaa emme tosin tyytyneet juustoon, vaan tilasimme appelsiini-suklaa fonduen. Vaahtokarkkien, marmeladien ja hedelmien suklaakuorruttaminen vei suurimman osan illastamme, ja herkkuihin tottumattomat masumme olivat järkyttyneitä vielä pitkään sen jälkeen, kun vyöryimme kotiin. Lisäksi luulen olevani ikuisesti traumatisoitunut siitä, ettemme pystyneet syömään aivan kaikkea suklaata.
Vaikka aikaa saaren valloittamiseen oli vain muutama päivä, ja vaikka tahdissa hävisimmekin saksalaisille eläkeläisille, onnistuimme mielestäni keskeisimmissä tavoitteissa vähintään tyydyttävästi: ahdoimme itseemme järkyttävät määrät herkkuja, nauroimme vielä meitä enemmän palaneille turisteille, vältimme lähes täysin pilvet ja sateen (eilisen jälkeen kastumisen välttämisestä ei voi puhua) ja vietimme unohtumattomia päiviä erinomaisessa seurassa. Koko sydämestäni toivon, etteivät kunnioitetut vieraamme kärsineet matkan aikana liian suuria traumoja tullakseen uudelleen. Sillä se on jotain, mitä tulen odottamaan siihen saakka, että se toteutuu.
Parasta kaikissa näissä päivissä on kuitenkin se, että niiden aikana sain kasvavaan perheeseeni uuden sisaren, joka saapui pelottavana ja vieraana, mutta eroaa meistä rakastettuna ystävänä. <3
Toipumista on itse kullakin. Kun on tottunut suhteellisen koomaavaan ja hiljaiseen elämään viimeisen kuukauden aikana, nämä päivät tuntuivat pyörremyrskyltä.
Ensimmäisen päivän vietimme rauhallisesti patikoimalla Anagan vuoristossa laakeripuumetsissä. Koirat pääsivät mukaan ja nauttivat suunnattomasti. Kuten me kaikki muutkin. Päivä oli kuuma, mutta metsät olivat viileitä ja varjoisia, mikä tarkoittaa, että saimme nauttia täydellisessä suhteessa sekä varjosta että auringosta.
Toisena päivänä päätimme viettää rauhallisen kaupunkipäivän puutarhassa ja Puertossa. Botanico sai osakseen perusteellisen tarkastuksen ja tarjosi ihastuttavia haasteita valokuvaajalle. Vaeltelu mustarastaiden ja liskojen ympäröimänä kasvimaailman monimuotoisuutta ihmetellen erottuu välillä hektiseksi yltyneestä viikosta seesteisenä ja hiljaisena hetkenä. Näennäisen päämäärätön haahuilu ikuisesti haarautuvia polkuja oli suorastaan terapeuttista. Loppupäivä kului vähemmän seesteisissä merkeissä pikkukauppoja kierrellen ja herkkuvalikoimaa maistellen. Koska herkut osoittautuivat tällä kertaa hieman laihoiksi, poikkesimme kotimatkalla leipomoon ja ostimme suunnattoman määrän erilaisia leivoksia ja palmeritaksia. Ei huono päätös päivälle, varsinkin kun lähes itsetehty sangria osoittautui varsin hyväksi.
Kolmas, rauhalliseksi tarkoitettu päivä Teidellä autoillen osoittautui ehkä traumaattisimmaksi päiväksi ainakin meille naiskauneuden harjoittajille. Uhrautuvaisina ja rakastavina olentoina annoimme raahata itsemme gondolihissiin, joka kuljetti meidät lähes Teiden huipulle asti. Näin jälkikäteen, vain vaivoin kuoleman välttäen, on pakko myöntää, että käynti oli ehkä riskin arvoinen. Silmänkantamattomiin levittäytyvä kivierämaa ja rikkikenttien uskomattomat värit olivat jotain, mitä muualla ei voi nähdä – vasta ylhällä vuorella, höyryn noustessa vuoren uumenista, muisti, miten todellisuudessa asumme elävän ja toimivan tulivuoren juurella. Päivän traumatisoivia kokemuksia tasapainottivat erinomainen ruoka ja ihmetystäherättävät obsidiaanilöydöt. Muinaisten laavavirtojen ja absurdien kivimuodostelmien herättämä ihmetys ja ole vieläkään jättänyt allekirjoittanutta.
Koska matka oli tarjonnut vain hädintuskin muistamisen arvoisia kokemuksia, päätimme huipentaa viikon adrenaliiniannoksella ja alennuimme eteläsaaren turistiansaan. Vesipuisto tarjosi tuskin liikuntaa saaneille jaloillemme loputtomasti portaita, joiden parissa verrytellä käyttämättömiä raajojamme. Myös hiljaisuudesta ja puhumattomuudesta kärsineet äänijänteemme pääsivät harjoitamaan koko kapasiteettiaan, lähinnä yläalueilta. Vaatimattomasti esitän, että seurueemme miespuolisiakin jäseniä luultiin kirkasäänisiksi pikkutytöiksi niiden upeiden sopraanoesitysten perusteella, joista saimme nauttia. Saatoimme jopa naurahtaa satunnaisesti päivän aikana, viimeistään ravunpunaisille turistelle, joita parveili seuranamme. Illalla päätimme toistaa sunnuntai-illan fonduekokemuksen, tällä kertaa emme tosin tyytyneet juustoon, vaan tilasimme appelsiini-suklaa fonduen. Vaahtokarkkien, marmeladien ja hedelmien suklaakuorruttaminen vei suurimman osan illastamme, ja herkkuihin tottumattomat masumme olivat järkyttyneitä vielä pitkään sen jälkeen, kun vyöryimme kotiin. Lisäksi luulen olevani ikuisesti traumatisoitunut siitä, ettemme pystyneet syömään aivan kaikkea suklaata.
Vaikka aikaa saaren valloittamiseen oli vain muutama päivä, ja vaikka tahdissa hävisimmekin saksalaisille eläkeläisille, onnistuimme mielestäni keskeisimmissä tavoitteissa vähintään tyydyttävästi: ahdoimme itseemme järkyttävät määrät herkkuja, nauroimme vielä meitä enemmän palaneille turisteille, vältimme lähes täysin pilvet ja sateen (eilisen jälkeen kastumisen välttämisestä ei voi puhua) ja vietimme unohtumattomia päiviä erinomaisessa seurassa. Koko sydämestäni toivon, etteivät kunnioitetut vieraamme kärsineet matkan aikana liian suuria traumoja tullakseen uudelleen. Sillä se on jotain, mitä tulen odottamaan siihen saakka, että se toteutuu.
Parasta kaikissa näissä päivissä on kuitenkin se, että niiden aikana sain kasvavaan perheeseeni uuden sisaren, joka saapui pelottavana ja vieraana, mutta eroaa meistä rakastettuna ystävänä. <3
perjantai 23. huhtikuuta 2010
Lähempänä tulevaisuutta
Asiat alkavat järjestyä lisää – Katla on kiltisti pitänyt lohikäärmesavunsa masussaan ja toivottavasti jatkaa talviuntaan, taivas alkaa seljetä niin että Pyry ja Jonna pääsevät todennäköisesti tänne ylihuomenna ja eläimet on passitettu ja sirutettu ja madotettu viimeiseen asti. :)
Tänään käytiin harjoitusajelulla Kissan kanssa, kun vein Hannun töihin ja me jatkettiin siitä Kissan kanssa eläinlääkäriin. Meidän ihana lääkärimme Laura rokotti ja sirutti pikkupojan ilman että viiksikarvakaan värähti, siihen kun joskus pääsisi. <3
Sirutuspiikki on kyllä mielettömän paksu, saa omat lävistykset tuntumaan lasten leikiltä.
Mutta nyt on koko lauman passit ja rokotukset tarkastettu, lisäksi tytöt lisättiin Kanarian saarten omaan mikrosirutietokantaan. Meistä pidetään niin hyvää huolta, ettei tarvitse kantaa murhetta mistään.
Nyt alkaa oikeasti mieleen piirtyä se totuus, että lähtö on edessä, tasan kahden viikon päästä. Mitä lähemmäs päivä tulee, sitä ennemmän tuntuu siltä, että onkin jättämässä oman kodin eikä palaamassa kotiin. Alkukodista lähdöstä on niin monta vuotta, että se ei enää tunnu kokonaan kodilta vaan kyläpaikalta – omalle hammasharjalle ei ole paikkaa, huone on täynnä muuttokamoja ja kaikki on hukassa. Löytyy uusia tavaroita. Piano on epävireessä.
Ja vanhimman koiran tuhka odottaa rasiassa, jota en ole vielä nähnyt. :| Vaikka kipu on muuttunut lämmöksi, rakkaiksi muistoiksi ja onneksi siitä mitä oli, ei ikävä ole vähentynyt. En tiedä, voiko niin käydäkään.
Onneksi kotona odottaa toisaalta lauman kokoontumisajot, odotettu jälleennäkeminen ja todennäköisesti aivan hulvaton riehuminen. :D Ja onneksi on mökki, johon lähteä koko lauman kanssa, esitellä Kissa Maailman Parhaalle Paikalle, uida koirien kanssa ja opettaa Tanque käymään saunassa. Siellä meidän kaikkien kelpaa juosta pallon perässä ja vahtia oravia, kiipeillä puissa ja paistatella keskikesän auringossa.
Tänä kesänä taidan paistaa ainakin yhden oman makkaran ja jakaa sen maailman täydellisimmän lauman kesken. <3
Tänään käytiin harjoitusajelulla Kissan kanssa, kun vein Hannun töihin ja me jatkettiin siitä Kissan kanssa eläinlääkäriin. Meidän ihana lääkärimme Laura rokotti ja sirutti pikkupojan ilman että viiksikarvakaan värähti, siihen kun joskus pääsisi. <3
Sirutuspiikki on kyllä mielettömän paksu, saa omat lävistykset tuntumaan lasten leikiltä.
Mutta nyt on koko lauman passit ja rokotukset tarkastettu, lisäksi tytöt lisättiin Kanarian saarten omaan mikrosirutietokantaan. Meistä pidetään niin hyvää huolta, ettei tarvitse kantaa murhetta mistään.
Nyt alkaa oikeasti mieleen piirtyä se totuus, että lähtö on edessä, tasan kahden viikon päästä. Mitä lähemmäs päivä tulee, sitä ennemmän tuntuu siltä, että onkin jättämässä oman kodin eikä palaamassa kotiin. Alkukodista lähdöstä on niin monta vuotta, että se ei enää tunnu kokonaan kodilta vaan kyläpaikalta – omalle hammasharjalle ei ole paikkaa, huone on täynnä muuttokamoja ja kaikki on hukassa. Löytyy uusia tavaroita. Piano on epävireessä.
Ja vanhimman koiran tuhka odottaa rasiassa, jota en ole vielä nähnyt. :| Vaikka kipu on muuttunut lämmöksi, rakkaiksi muistoiksi ja onneksi siitä mitä oli, ei ikävä ole vähentynyt. En tiedä, voiko niin käydäkään.
Onneksi kotona odottaa toisaalta lauman kokoontumisajot, odotettu jälleennäkeminen ja todennäköisesti aivan hulvaton riehuminen. :D Ja onneksi on mökki, johon lähteä koko lauman kanssa, esitellä Kissa Maailman Parhaalle Paikalle, uida koirien kanssa ja opettaa Tanque käymään saunassa. Siellä meidän kaikkien kelpaa juosta pallon perässä ja vahtia oravia, kiipeillä puissa ja paistatella keskikesän auringossa.
Tänä kesänä taidan paistaa ainakin yhden oman makkaran ja jakaa sen maailman täydellisimmän lauman kesken. <3
tiistai 20. huhtikuuta 2010
Ponia ostamassa
Seuraa virallinen tiedote!
Kyseinen henkilö tunnustaa viettävänsä aikaansa maailman täydellisimmän aviomiehen seurassa. Kun Johnny Deppkin meni ja paljastui savuttelijaksi kerta. Nii.
Hannu meni ja etsi ja suunnitteli ja varasi meille kaikille Kissaa myöten matkan Suomeen. Ilman että minä edes vihjailin. On se ihana. <3
Ja sitten ihan mystisesti huomasin, että elämä ei olekaan niin kauheaa ja että olin stressannut matkaa kotiin aivan hirveästi. Niin hirveästi, että suurimman osan aikaa olin varma, että ennemmin kuolen kuin ikinä pääsen siihen päivään asti, että olisin oikeasti lähdössä.
Ja sitten yhtäkkiä kaikki olikin selvää. :)
Mikä täydellisintä, osun Suomeen juuri Ulrin syntymäpäiväksi. ^______________^
Ja! *tadadadada* saan oman ponin!! :D
Menin nimittäin luvanneeksi sosiaaliturvatoimistossa, että jos täti ihan siitä vaan menee ja kirjoittaa lapun jolla pääsen lääkäriin ihan laillisesti vaikka viitenä päivänä viikossa valittamaan mitä tahansa turhanpäiväistä vaivaa niin ostan ponin.
Ja se hitto meni ja kirjoitti! *nauraa*
Menimme toimistoon lähinnä katsomaan, onko siellä 50 vai 60 asiakkaan jono ja löysimmekin lähes tyhjän odotushuoneen. Ja tämä siis matkalla kotiin hakemasta ihan ikiomaa ja lähes kehyksiin laitettavaa N.I.E.tä (El número de identidad de extranjero).
Eilen tuntui, että näihin viimeisiin hetkiin NIEttömänä persoonana tiivistyy koko prosessin abstraktius ja tunnelma.
Kun nimittäin olimme vihdoin saaneet kasaan kaikki vaadittavat paperit (joiden identiteetti ja olemassaolo tuli selvittää erehdyksen, epäonnistumisen ja epäonnistumisen kautta) ja pääsimme pitkän jonotuksen jälkeen poliisilaitokselle, virkailija sanoi sen yhden lauseen, jota en siinä tilanteessa halua kuulla. "Tiene un problema." Niin, kaikkihan sen ymmärtää. Että probleemi on!
Hittolainen, olin varma että nyt ne tulevat ja päättävät, että aivan on laittomasti tämä nainen täällä, viekää pois!
Virkailija käänsi tietokoneen näytön meitä kohti ja osoitti ruutua. Sydämeni käpertyi pieneksi ja hengittämättömäksi yrittäessäni ymmärtää, mikä ongelma meillä tällä kertaa oli. Ja kuten yleinen karmamme arvattavaksi saattaa, oli ilmeisesti koko poliisilaitoksen tietokoneisto jumissa. Ei siis NIEtä tänään, mutta tulkaa toki huomenna uudelleen!
Ja niin me viritimme herätyskellon aamuksi ja siirsimme sitä nukkumattoman yön jälkeen vähän myöhemmäksi. Mikä tarkoittaa sitä, että Hannu nukkui neljästä eteenpäin ja minä aloin katsoa viideltä elokuvaa. *nauraa*
No niin, tokkuraisina suuntasimme tänä aamuna laitokselle, jossa vastassa olivat tietysti aivan eri ihmiset. Ja minun paperini, jotka olivat eilen jääneet poliisien turvalliseen huostaan, olivat luonnollisesti hukassa. Kunnes onneksi huomasin ne siistissä nipussa pöydän kulmalla, kun huonetta penkova virkailijamme oli kääntämässä suunnilleen neljättä kaappia ympäri. Hänen ilmeensä oli kieltämättä melko helpottunut. :D Ja sitten se tuli taas, papereiden tietoja näpytellessä. Arvaatte jo sanan: "Un problema"!
Vannon pyhien kirjoitusten kautta, että unohdin hengittää ja jähmetyin paikoilleni. NOT REAL!! Ja sitten virkailijasetämme kysyi ymmällään, oliko äitini nimessä ihan OIKEASTI kaksi i-kirjainta. Juu, ihan oikeasti on kaksi. Näillä on aivan mahdoton kammo kaksoisvokaaleja ja -konsonantteja kohtaan.
Ja voi, sitten näin auliin setämme liikkuvan kohti laatikostoa, jonka kätköistä hän etsi käsiinsä sinisen, ihanan, tutunnäköisen NIE-paperin, asetteli sen hellästi ja rakastavasti tulostimeen (joka toimi!) ja sain seurata tähänastisen elämäni lähes arvokkaimman ja tärkeimmän paperin syntymää. Oma NIE!
Sain kuljetettua hieman vastahakoisen, töihinsuuntautuvan Hannun sosiaalitoimistoon, joka sattui olemaan mukavasti matkan varrella, houkutellen uhria mielikuvilla pitkästä keskiviikkoaamusta ilman aikaista heräämistä ja pakollista jonottamista toimistoissa. Ja se tosiaan kannatti, kuten jo tiedättekin!
Minä saan oman ponin! *happy dance*
Kyseinen henkilö tunnustaa viettävänsä aikaansa maailman täydellisimmän aviomiehen seurassa. Kun Johnny Deppkin meni ja paljastui savuttelijaksi kerta. Nii.
Hannu meni ja etsi ja suunnitteli ja varasi meille kaikille Kissaa myöten matkan Suomeen. Ilman että minä edes vihjailin. On se ihana. <3
Ja sitten ihan mystisesti huomasin, että elämä ei olekaan niin kauheaa ja että olin stressannut matkaa kotiin aivan hirveästi. Niin hirveästi, että suurimman osan aikaa olin varma, että ennemmin kuolen kuin ikinä pääsen siihen päivään asti, että olisin oikeasti lähdössä.
Ja sitten yhtäkkiä kaikki olikin selvää. :)
Mikä täydellisintä, osun Suomeen juuri Ulrin syntymäpäiväksi. ^______________^
Ja! *tadadadada* saan oman ponin!! :D
Menin nimittäin luvanneeksi sosiaaliturvatoimistossa, että jos täti ihan siitä vaan menee ja kirjoittaa lapun jolla pääsen lääkäriin ihan laillisesti vaikka viitenä päivänä viikossa valittamaan mitä tahansa turhanpäiväistä vaivaa niin ostan ponin.
Ja se hitto meni ja kirjoitti! *nauraa*
Menimme toimistoon lähinnä katsomaan, onko siellä 50 vai 60 asiakkaan jono ja löysimmekin lähes tyhjän odotushuoneen. Ja tämä siis matkalla kotiin hakemasta ihan ikiomaa ja lähes kehyksiin laitettavaa N.I.E.tä (El número de identidad de extranjero).
Eilen tuntui, että näihin viimeisiin hetkiin NIEttömänä persoonana tiivistyy koko prosessin abstraktius ja tunnelma.
Kun nimittäin olimme vihdoin saaneet kasaan kaikki vaadittavat paperit (joiden identiteetti ja olemassaolo tuli selvittää erehdyksen, epäonnistumisen ja epäonnistumisen kautta) ja pääsimme pitkän jonotuksen jälkeen poliisilaitokselle, virkailija sanoi sen yhden lauseen, jota en siinä tilanteessa halua kuulla. "Tiene un problema." Niin, kaikkihan sen ymmärtää. Että probleemi on!
Hittolainen, olin varma että nyt ne tulevat ja päättävät, että aivan on laittomasti tämä nainen täällä, viekää pois!
Virkailija käänsi tietokoneen näytön meitä kohti ja osoitti ruutua. Sydämeni käpertyi pieneksi ja hengittämättömäksi yrittäessäni ymmärtää, mikä ongelma meillä tällä kertaa oli. Ja kuten yleinen karmamme arvattavaksi saattaa, oli ilmeisesti koko poliisilaitoksen tietokoneisto jumissa. Ei siis NIEtä tänään, mutta tulkaa toki huomenna uudelleen!
Ja niin me viritimme herätyskellon aamuksi ja siirsimme sitä nukkumattoman yön jälkeen vähän myöhemmäksi. Mikä tarkoittaa sitä, että Hannu nukkui neljästä eteenpäin ja minä aloin katsoa viideltä elokuvaa. *nauraa*
No niin, tokkuraisina suuntasimme tänä aamuna laitokselle, jossa vastassa olivat tietysti aivan eri ihmiset. Ja minun paperini, jotka olivat eilen jääneet poliisien turvalliseen huostaan, olivat luonnollisesti hukassa. Kunnes onneksi huomasin ne siistissä nipussa pöydän kulmalla, kun huonetta penkova virkailijamme oli kääntämässä suunnilleen neljättä kaappia ympäri. Hänen ilmeensä oli kieltämättä melko helpottunut. :D Ja sitten se tuli taas, papereiden tietoja näpytellessä. Arvaatte jo sanan: "Un problema"!
Vannon pyhien kirjoitusten kautta, että unohdin hengittää ja jähmetyin paikoilleni. NOT REAL!! Ja sitten virkailijasetämme kysyi ymmällään, oliko äitini nimessä ihan OIKEASTI kaksi i-kirjainta. Juu, ihan oikeasti on kaksi. Näillä on aivan mahdoton kammo kaksoisvokaaleja ja -konsonantteja kohtaan.
Ja voi, sitten näin auliin setämme liikkuvan kohti laatikostoa, jonka kätköistä hän etsi käsiinsä sinisen, ihanan, tutunnäköisen NIE-paperin, asetteli sen hellästi ja rakastavasti tulostimeen (joka toimi!) ja sain seurata tähänastisen elämäni lähes arvokkaimman ja tärkeimmän paperin syntymää. Oma NIE!
Sain kuljetettua hieman vastahakoisen, töihinsuuntautuvan Hannun sosiaalitoimistoon, joka sattui olemaan mukavasti matkan varrella, houkutellen uhria mielikuvilla pitkästä keskiviikkoaamusta ilman aikaista heräämistä ja pakollista jonottamista toimistoissa. Ja se tosiaan kannatti, kuten jo tiedättekin!
Minä saan oman ponin! *happy dance*
maanantai 12. huhtikuuta 2010
Tiedotuksia
Henkilö tässä *vilkuttaa* on kokenut varsin monipuolisen, ihmettä herättävän ja jännittävän kevään.
Olo on ollut kuin lääketehtaan kanilla, joka ennen edellisen lääkkeen vaikutuksen haihduttua altistetaan seuraavalle kokeiltavalle.
Kuukausiin en ole tuntenut, että minulla olisi mainittavaa kerrottavaa – en nukkunut, nousin aamuyöstä, yritin syödä urheasti, yritin opiskella, yritin nukkua päiväunet, yritin hymyillä vaadittaessa. Niin että yrittämiseksi on jäänyt nämä kuukaudet.
Kirjoitapa siitä sitten kiinnostavasti!
"Tänään yrittäminen saavutti vihdoin seuraavan tason ja huomasin suhtautuvani epäonnistumiseen lempeällä ymmärryksellä. Nyökkäsin nurkassa lymyävälle epäonnistumiselle, kurotuin silittämään sen karvatupsuista päätä ja kerroin sille ymmärtäväni. Eihän edes yrittämisen yrittäminen voi onnistua joka kerta!. Silti jatkamme yrittämistä, epäonnistuminen ja minä, kunnes yrittäminen joko tajuaa lähteä kävelemään kokonaan tai vihdoin taipuu liittymään resuiseen joukkoomme."
Tässäpä se, seuraava kirjallinen läpimurto!
Mutta voisinhan kirjoittaa tuntikausien lääkärissäjonottamisesta?!
Tai siitä, miten uskomattoman monimutkaista ja vaikeaa voi olla yhden vaatimattoman sosiaaliturvan hankkiminen tässä maassa.
Tai siitä, miten lääkkeitten kontrolloimaton vaihtaminen voi saada ihmisen käyttäytymään täysin arvaamattomalla tavalla. Siinä vasta mielenkiintoinen kokemus! Vaihteeksi jotain aivan uutta!
Mutta jollain lämpimällä ymmärryksellä olen tavoittavani yleisöstä tunteen, että tämä ei ollut nyt aivan sitä mitä täältä tultiin hakemaan!
"Missä ovat ne kaikki valokuvat, joita lupasit?!"
"Mikä kirjoitustahti tämä muka on, ei tässä ole koko kuukautta aikaa odotella!"
"Ihanko jää yrittämiseksi tämäkin osa elämästä? Ota nyt hyvä ihminen ote!"
Tällä hetkellä koemme tuskallista synnytystä, jonka tuloksena odotetaan matkalippuja Suomeen. Ja mikä siinä sitten on yrittämistä?
Se, että mukaan pitää saada myös koko laumallinen eläimiä, eikä niiden kanssa mielellään vaihtele kovin monesta koneesta toiseen matkan aikana.
Se, että tältä saarelta ei kerta kaikkiaan pääse suoraa Suomeen ennen syyskuun loppua. Se, että nekin suunnitelmat, jotka kuulostivat oikein hyviltä, osoittautuivat mahdottomiksi.
Ja siinä vasta yrittämistä onkin, että saisi aikaiseksi tehdä kaikki ne asiat, joita lähteminen vaatii. Kun usein tästä tuohon on liian pitkä matka liikkua ja seuraavaan tuntiin valmistautuminen vie suurimman osan energiasta.
Ja niin, voisinhan kirjoittaa siitä, miten valon kulku seinällä muuttuu viikosta toiseen. Miten kiehtovia kuvioita varjot muodostavatkaan öisin kotiin, jonka luuli näyttävän tutulta. Tai siitä, miten kahden tuikun valossa näkee lukea aivan erinomaisesti, jos sitä on harjoitellut tarpeeksi!
Tämän kaiken sijaan lahjoitan teille iloisen runon, jonka alitajuntani eilen tuotti.
Yritetään siis suhtautua postitiivisesti siihen, että sain kirjoitettua tänne edes nyt ja edes tämän verran. :)
I want to be
a reflection of light
and dance on
the waves at night
I want to be
a whispering wind
which bends the
finest of hays
I want to be
as weightless and
silent as darkness
beneath a wing
And I want to be
so white and still
as snow at the heart
of the longest winter
Olo on ollut kuin lääketehtaan kanilla, joka ennen edellisen lääkkeen vaikutuksen haihduttua altistetaan seuraavalle kokeiltavalle.
Kuukausiin en ole tuntenut, että minulla olisi mainittavaa kerrottavaa – en nukkunut, nousin aamuyöstä, yritin syödä urheasti, yritin opiskella, yritin nukkua päiväunet, yritin hymyillä vaadittaessa. Niin että yrittämiseksi on jäänyt nämä kuukaudet.
Kirjoitapa siitä sitten kiinnostavasti!
"Tänään yrittäminen saavutti vihdoin seuraavan tason ja huomasin suhtautuvani epäonnistumiseen lempeällä ymmärryksellä. Nyökkäsin nurkassa lymyävälle epäonnistumiselle, kurotuin silittämään sen karvatupsuista päätä ja kerroin sille ymmärtäväni. Eihän edes yrittämisen yrittäminen voi onnistua joka kerta!. Silti jatkamme yrittämistä, epäonnistuminen ja minä, kunnes yrittäminen joko tajuaa lähteä kävelemään kokonaan tai vihdoin taipuu liittymään resuiseen joukkoomme."
Tässäpä se, seuraava kirjallinen läpimurto!
Mutta voisinhan kirjoittaa tuntikausien lääkärissäjonottamisesta?!
Tai siitä, miten uskomattoman monimutkaista ja vaikeaa voi olla yhden vaatimattoman sosiaaliturvan hankkiminen tässä maassa.
Tai siitä, miten lääkkeitten kontrolloimaton vaihtaminen voi saada ihmisen käyttäytymään täysin arvaamattomalla tavalla. Siinä vasta mielenkiintoinen kokemus! Vaihteeksi jotain aivan uutta!
Mutta jollain lämpimällä ymmärryksellä olen tavoittavani yleisöstä tunteen, että tämä ei ollut nyt aivan sitä mitä täältä tultiin hakemaan!
"Missä ovat ne kaikki valokuvat, joita lupasit?!"
"Mikä kirjoitustahti tämä muka on, ei tässä ole koko kuukautta aikaa odotella!"
"Ihanko jää yrittämiseksi tämäkin osa elämästä? Ota nyt hyvä ihminen ote!"
Tällä hetkellä koemme tuskallista synnytystä, jonka tuloksena odotetaan matkalippuja Suomeen. Ja mikä siinä sitten on yrittämistä?
Se, että mukaan pitää saada myös koko laumallinen eläimiä, eikä niiden kanssa mielellään vaihtele kovin monesta koneesta toiseen matkan aikana.
Se, että tältä saarelta ei kerta kaikkiaan pääse suoraa Suomeen ennen syyskuun loppua. Se, että nekin suunnitelmat, jotka kuulostivat oikein hyviltä, osoittautuivat mahdottomiksi.
Ja siinä vasta yrittämistä onkin, että saisi aikaiseksi tehdä kaikki ne asiat, joita lähteminen vaatii. Kun usein tästä tuohon on liian pitkä matka liikkua ja seuraavaan tuntiin valmistautuminen vie suurimman osan energiasta.
Ja niin, voisinhan kirjoittaa siitä, miten valon kulku seinällä muuttuu viikosta toiseen. Miten kiehtovia kuvioita varjot muodostavatkaan öisin kotiin, jonka luuli näyttävän tutulta. Tai siitä, miten kahden tuikun valossa näkee lukea aivan erinomaisesti, jos sitä on harjoitellut tarpeeksi!
Tämän kaiken sijaan lahjoitan teille iloisen runon, jonka alitajuntani eilen tuotti.
Yritetään siis suhtautua postitiivisesti siihen, että sain kirjoitettua tänne edes nyt ja edes tämän verran. :)
I want to be
a reflection of light
and dance on
the waves at night
I want to be
a whispering wind
which bends the
finest of hays
I want to be
as weightless and
silent as darkness
beneath a wing
And I want to be
so white and still
as snow at the heart
of the longest winter
keskiviikko 3. helmikuuta 2010
Jumalia ja jumalattomuuksia
Ihan omituinen tauko taas syntynyt tähän. Asiaan tosin vaikuttaa varmaan kuukauden flunssa, jonka aikana lähinnä olen nukkunut eikä mitään ole tapahtunut pään sisäpuolella. Ja viime viikolla Hannun äiti ja mummi oli täällä, mikä oli ihanaa.
Viime viikolla sain myös ihanaisen antibioottikuurin, joka ainakin jossain määrin on saanut oloa paremmaksi. Tänään olisi viimeinen päivä, mutten ole vielä läheskään terve, enkä oikein tiedä, pitäisikö tunkea uudelleen lääkäriin vai vain odottaa, että tämä menisi itsekseen ohi. Ikävä nenän kautta hengittämistä.
Joka tapauksessa, flunssan aikana on ollut aikaa lukea niin kemiaa kuin Simmmonsiakin. Vihdoinkin kaikki höttökirjallisuus loppui ja olin pakotettu noukkimaan hyllystä Iliumin, jonka aloitin ensimmäisen kerran jo kesällä. En kuitenkaan saanut luettua kuin joitain kymmeniä sivuja, kun muutto jo iskikin koko voimalla ja kaikki ylimääräinen jäi kesken.
Iliumin parissa päädyin taas muistelemaan koko Hyperion-sarjaa ja erilaisia uskontoja ja käsityksiä maailmasta – jotain, mitä kumpikin kirjasarja omalta osaltaan käsittelevät. Aloin miettiä uudelleen omaa eroani kirkosta, kristinuskoa, Aenean empatiaa, joka lopulta muuttui lähes uskonnoksi. Iliumin Troijalaisia ja kreikkalaisia, joiden jumalat paljastuvatkin lapsellisiksi riitelijöiksi, joiden kiinnostus ihmisistä on vain pinnallista peliä.
Tajusin taas uudelleen, eri kautta kuin ennen, miten oma uskontoni on elämä ja rakkaus. Miten elämän äärettömän kunnioituksen kautta syntyy rakkaus ja arvostus. Miten hullua minusta on nostaa ihmistä ylemmäs puuta ja rottaa, kun kaikkia kantaa sama elämänvoima, kun jokainen kasvaa saman auringon voimasta. Kun jokainen on riippuvainen toisistaan.
Minulle maailma on loputon verkosto, jossa jokainen asia, tapahtuma ja aika liittyvät toisiinsa. Jossa jokainen teko vaikuttaa kaikkeen muuhun ympärillä, miten loputtomat aallot lähtevät liikkeelle yksittäisestä tapahtumasta ja keinuttavat koko verkostoa. Verkostoa, joka on niin laaja ja monimutkainen, niin moniulotteinen, ettei sitä ihmisen pieni, poimuttumaton aivo pysty ymmärtämään.
Ja tämän elämän kunnioituksen vuoksi en pysty syömään lihaa, vaikka se onkin vain yksi syy. Sillä tunnen, ettei ihmisellä ole oikeutta lopettaa elämän ihmettä. Sillä tunnen, että olisi aivan sama syödä naapuria tai koiraa tai lehmää. Jokainen elämä on samanlainen ihme. Ja tavallaan tästä elämän kudelmasta, aikojen ja paikkojen, muistojen ja unelmien kudelmasta, syntyy Gaia, koko maailma, tulevaisuuksien ja mahdollisuuksien universumi. Syömällä lihaa tunnen, että söisin maailmaa, nakertaisin palaa jostain itseäni niin paljon suuremmasta, ettei sitä pysty käsittämään. Ja oman käsityskyvyn yläpuolella on myös kykenemättömyys ymmärtää seurauksia. Jos en ymmärrä tätä hetkeä, ja mennyttä, en voi ikinä ymmärtää tulevaa.
Niin loputon elämänvoima, meistä riippumaton ja meistä ehkä piittaamaton, jatkaa kulkuaan maailmakaikkeudessa. Jumala? En tiedä. Tietoisuus? En tiedä. Mutta tiedän, että Elämä on kieltämätön ja väistämätön voima, jota ei tarvitse todistaa, jonka olemassaolo ei vaadi uskoa. Ja eniten minä rakastan elämää, en vain omaani, vaan sitä uskomatonta ihmettä, joka herää uudelleen ja uudelleen auringon valoon.
Viime viikolla sain myös ihanaisen antibioottikuurin, joka ainakin jossain määrin on saanut oloa paremmaksi. Tänään olisi viimeinen päivä, mutten ole vielä läheskään terve, enkä oikein tiedä, pitäisikö tunkea uudelleen lääkäriin vai vain odottaa, että tämä menisi itsekseen ohi. Ikävä nenän kautta hengittämistä.
Joka tapauksessa, flunssan aikana on ollut aikaa lukea niin kemiaa kuin Simmmonsiakin. Vihdoinkin kaikki höttökirjallisuus loppui ja olin pakotettu noukkimaan hyllystä Iliumin, jonka aloitin ensimmäisen kerran jo kesällä. En kuitenkaan saanut luettua kuin joitain kymmeniä sivuja, kun muutto jo iskikin koko voimalla ja kaikki ylimääräinen jäi kesken.
Iliumin parissa päädyin taas muistelemaan koko Hyperion-sarjaa ja erilaisia uskontoja ja käsityksiä maailmasta – jotain, mitä kumpikin kirjasarja omalta osaltaan käsittelevät. Aloin miettiä uudelleen omaa eroani kirkosta, kristinuskoa, Aenean empatiaa, joka lopulta muuttui lähes uskonnoksi. Iliumin Troijalaisia ja kreikkalaisia, joiden jumalat paljastuvatkin lapsellisiksi riitelijöiksi, joiden kiinnostus ihmisistä on vain pinnallista peliä.
Tajusin taas uudelleen, eri kautta kuin ennen, miten oma uskontoni on elämä ja rakkaus. Miten elämän äärettömän kunnioituksen kautta syntyy rakkaus ja arvostus. Miten hullua minusta on nostaa ihmistä ylemmäs puuta ja rottaa, kun kaikkia kantaa sama elämänvoima, kun jokainen kasvaa saman auringon voimasta. Kun jokainen on riippuvainen toisistaan.
Minulle maailma on loputon verkosto, jossa jokainen asia, tapahtuma ja aika liittyvät toisiinsa. Jossa jokainen teko vaikuttaa kaikkeen muuhun ympärillä, miten loputtomat aallot lähtevät liikkeelle yksittäisestä tapahtumasta ja keinuttavat koko verkostoa. Verkostoa, joka on niin laaja ja monimutkainen, niin moniulotteinen, ettei sitä ihmisen pieni, poimuttumaton aivo pysty ymmärtämään.
Ja tämän elämän kunnioituksen vuoksi en pysty syömään lihaa, vaikka se onkin vain yksi syy. Sillä tunnen, ettei ihmisellä ole oikeutta lopettaa elämän ihmettä. Sillä tunnen, että olisi aivan sama syödä naapuria tai koiraa tai lehmää. Jokainen elämä on samanlainen ihme. Ja tavallaan tästä elämän kudelmasta, aikojen ja paikkojen, muistojen ja unelmien kudelmasta, syntyy Gaia, koko maailma, tulevaisuuksien ja mahdollisuuksien universumi. Syömällä lihaa tunnen, että söisin maailmaa, nakertaisin palaa jostain itseäni niin paljon suuremmasta, ettei sitä pysty käsittämään. Ja oman käsityskyvyn yläpuolella on myös kykenemättömyys ymmärtää seurauksia. Jos en ymmärrä tätä hetkeä, ja mennyttä, en voi ikinä ymmärtää tulevaa.
Niin loputon elämänvoima, meistä riippumaton ja meistä ehkä piittaamaton, jatkaa kulkuaan maailmakaikkeudessa. Jumala? En tiedä. Tietoisuus? En tiedä. Mutta tiedän, että Elämä on kieltämätön ja väistämätön voima, jota ei tarvitse todistaa, jonka olemassaolo ei vaadi uskoa. Ja eniten minä rakastan elämää, en vain omaani, vaan sitä uskomatonta ihmettä, joka herää uudelleen ja uudelleen auringon valoon.
lauantai 9. tammikuuta 2010
Risteyksiä
Joskus elämässä päätyy tilanteeseen, jossa pitää päättää, mitä tulevaisuudellaan tekee. Tulee risteyksiä, ovia ja umpikujia. Joskus valintojen tuloksen ainakin luulee näkevänsä selvästi, joskus ratkaisun vaikutuksista ei ole näkyvissä pienintäkään vihjettä.
Päätöksen tekeminen voi olla helppoa tai vaikeaa, se voi voimaannuttaa ihmisen uuteen lentoon tai syökseä masennukseen. Päätös voi olla tietoisten tavotteiden kannalta oikea tai väärä; se voi olla väärä, vaikka kaikki vaikuttaisi täydelliseltä ja lopputuloksesta olisi varma.
Mutta vaikka valinta näyttäisi jossain vaiheessa väärältä ja sitä katuisi, vaikuttaa ihmisen elämä loppujen lopuksi suoralta linjalta, ehyeltä kaarelta, jossa jokainen risteys valikoituu selvänä ja vahvana. Vääriä valintoja ei enää ole. On vain se piste, josta kaarta tarkastellaan, se, mihin loputtomat pienetkin päätökset ovat vieneet. On vain elämä ja sen tuntemattomat, arvottamattomat valinnat. Minä. Elämä.
Mutta sillä hetkellä kun päästää yhden tulevaisuuden käsistään ja tarttuu uuteen – epävarmuuteen, tuntemattomaan – ei elämä näytä ehyeltä ja vahvana kaartuvalta. Se näyttää haparoivalta, erehdyksiä ja ansoja täynnä olevalta. Päätöksen teko voi tuntua elämältä itseltään, varmalta tuholta tai nousuna siitä, mikä valintaan työntää. Sillä elämän valintoja harvoin tehdään kevein perustein, mielijohteesta tai hetken viehätyksestä. Päin vastoin, ihmisellä on taipumus pitää kiinni turvallisesta ja tutusta vanhasta, vaikka olo olisi uuvuttavaa ja väärältä tuntuvaa. Uusi on aina tuntematon.
Valintaa ei auta se, että realiteetit ja resurssit saattavat olla suuressa ristiriidassa haaveisiin ja sydämen ikävään nähden. Ei turhaan päätösten tekijöitä jaotella järki- ja tunneihmisiin. Lähes aina päättäminen on ristiriitainen tilanne, repivä, vaikea ja raskas.
Mutta joskus – silloin kun kuu kääntää kasvonsa oikeaan suuntaan, tuuli on myötäinen ja ruohon varjo täsmälleen oikean mittainen – elämä avaa kaikki ovensa selälleen, antaa käteen kartan ja käyttöohjeet. Silloin tie näyttää selvältä ja suoralta, risteysten toiset polut lähes umpeen kasvaneilta ja valottomilta. Se ei tarkoita, että tie olisi helppo, se saattaa tarkoittaa työtä ja epävarmuutta, loivan nousun takana ehkä odottaakin vuori. Mutta se ei vaikuta valintaan, jossa kaikki tuntuu osuvan kohdalleen, kun aika näyttää oikealta ja tilanne täydelliseltä. Kun unelmat ovat käden ulottuvilla, selkeinä ja kestävinä, on niiden haurautta vaikea muistaa.
Mutta toisaalta – silloin tilanne on jo eri ja valinnat uudet. Tänään, tänään kaikki on mahdollista, päivä keveän aurinkoinen, ilma sopivan leppeä kulkea tietä, joka ei lopu.
Ja uudet risteykset? Ne ovat vielä päivämatkojen päässä.
Päätöksen tekeminen voi olla helppoa tai vaikeaa, se voi voimaannuttaa ihmisen uuteen lentoon tai syökseä masennukseen. Päätös voi olla tietoisten tavotteiden kannalta oikea tai väärä; se voi olla väärä, vaikka kaikki vaikuttaisi täydelliseltä ja lopputuloksesta olisi varma.
Mutta vaikka valinta näyttäisi jossain vaiheessa väärältä ja sitä katuisi, vaikuttaa ihmisen elämä loppujen lopuksi suoralta linjalta, ehyeltä kaarelta, jossa jokainen risteys valikoituu selvänä ja vahvana. Vääriä valintoja ei enää ole. On vain se piste, josta kaarta tarkastellaan, se, mihin loputtomat pienetkin päätökset ovat vieneet. On vain elämä ja sen tuntemattomat, arvottamattomat valinnat. Minä. Elämä.
Mutta sillä hetkellä kun päästää yhden tulevaisuuden käsistään ja tarttuu uuteen – epävarmuuteen, tuntemattomaan – ei elämä näytä ehyeltä ja vahvana kaartuvalta. Se näyttää haparoivalta, erehdyksiä ja ansoja täynnä olevalta. Päätöksen teko voi tuntua elämältä itseltään, varmalta tuholta tai nousuna siitä, mikä valintaan työntää. Sillä elämän valintoja harvoin tehdään kevein perustein, mielijohteesta tai hetken viehätyksestä. Päin vastoin, ihmisellä on taipumus pitää kiinni turvallisesta ja tutusta vanhasta, vaikka olo olisi uuvuttavaa ja väärältä tuntuvaa. Uusi on aina tuntematon.
Valintaa ei auta se, että realiteetit ja resurssit saattavat olla suuressa ristiriidassa haaveisiin ja sydämen ikävään nähden. Ei turhaan päätösten tekijöitä jaotella järki- ja tunneihmisiin. Lähes aina päättäminen on ristiriitainen tilanne, repivä, vaikea ja raskas.
Mutta joskus – silloin kun kuu kääntää kasvonsa oikeaan suuntaan, tuuli on myötäinen ja ruohon varjo täsmälleen oikean mittainen – elämä avaa kaikki ovensa selälleen, antaa käteen kartan ja käyttöohjeet. Silloin tie näyttää selvältä ja suoralta, risteysten toiset polut lähes umpeen kasvaneilta ja valottomilta. Se ei tarkoita, että tie olisi helppo, se saattaa tarkoittaa työtä ja epävarmuutta, loivan nousun takana ehkä odottaakin vuori. Mutta se ei vaikuta valintaan, jossa kaikki tuntuu osuvan kohdalleen, kun aika näyttää oikealta ja tilanne täydelliseltä. Kun unelmat ovat käden ulottuvilla, selkeinä ja kestävinä, on niiden haurautta vaikea muistaa.
Mutta toisaalta – silloin tilanne on jo eri ja valinnat uudet. Tänään, tänään kaikki on mahdollista, päivä keveän aurinkoinen, ilma sopivan leppeä kulkea tietä, joka ei lopu.
Ja uudet risteykset? Ne ovat vielä päivämatkojen päässä.
torstai 7. tammikuuta 2010
Minussaminustaminuun
Kannattaa käydä elokuvissa. Ne voivat olla hyvinkin opettavaisia kokemuksia niin kuin vaikka eilen, kun kävimme katsomassa Avatarin.
Mistä Ulrikani tiesitkään, miten surulliseksi siitä tulisin?
Olen aina ollut valtavan herkkä. Jo ihan pienenä lapsena, kun kukaan ei edes tajunnut. Ja ahdistunut siksi hirveästi monista asioista. Ihan tavallisista asioista useinmiten. Äänensävyistä ja katseista ja huomaamattomuuksista.
Enkä suinkaan "parantunut" tuosta herkkyydestä iän myötä, enkä oikein oppinut edes elämään sen kanssa. Se vain laajeni ja syveni ja muuttui käsittelemättömämmäksi. Jossain vaiheessa tajusin, että tunnen liikaa, liian vahvasti, liian monien ihmisten tunteet. Sitä ennen olin ollut lukossa monta vuotta, tuntematta oikein mitään, koska tunteminen vei kaikki voimat, hämmensi, lamautti. Veden alla on vaikea hengittää, ja minä olin tunteissa uppeluksissa. Oli helpompaa sulkea ulos kaikki tunteet kuin yrittää tajuta siitä sekasorrosta jotain.
No niin. Eilinen elokuva oli täynnä vahvoja tunteita, joista minä elin jokaisen. Ei niin, että "ahaa, nyt tuo varmaan tuntee noin". Minun herkkyyteni ei ole tunteiden tunnistamisessa. Minä imen itseeni kaikkien ympärillä olevien tunteet ja teen niistä omiani. Enkä edes vain emotionaalisia tunteita - tunnen myös muiden kivun, myös fiktiivisten hahmojen.
Esimerkki: Olimme katsomassa Pitkiä kihlajaisia elokuvissa silloin kun se nyt meni siellä. Monta vuotta sitten. Elokuvan alussa mies ampuu itseään käteen päästäkseen rintamalta pois. Se oli hirveää. Minuun sattui. En voinut katsoa. Koko elokuvan alku meni ohitse, kun itkin kipua pois.
Koko eilisen illan olin kuin huumattu. Jäin jonnekin elokuvan maailmaan, tunsin niitä tunteita vieläkin, kun en ehtinyt käsittellä niitä mitenkään elokuvan aikana. Ja tässä jälkimainingissa sain taas sanoiksi jotain itsestäni.
Olen tunnekatalysaattori. Imen itseeni tunteet ympäriltäni. Ja kun kaikki nuo tunteet ovat minussa, en enää täsmälleen tiedä, mitkä tunteet ovat omiani ja mitkä tulevat ulkopulolelta. Joskus tunteet ovat niin väsyttäviä, niin hämmentäviä, että minussa oleva mystinen tunnesulake palaa ja kaikki tunteet vaimenevat, joskus melkein häviävät. Mutta se tarkoittaa kaikkia tunteita, myös omiani. Silloin en jaksa tuntea, että rakastan, en jaksa tuntea iloa. Olen vain tyhjä ja väsynyt ja lamautunut. En ole vielä selvittänyt, mikä sulakkeen saa taas palautumaan. Yleensä siihen menee jonkin aikaa – päiviä, joskus vielä jopa viikkoja. Tämä siis tarkoittaa, että joko tunnen liikaa ja hämmentävästi tai en tunne ollenkaan. Välimuotoa ei ole.
Välillä tuntuu, että olen tunteeton empaatikko, että omat tunteeni ovat hukassa, mutta tunnen kaikkien muiden tunteet. Samalla on vaikea tietää, mistä pidän oikeasti ja mitä inhoan. Mikä on minun rakkauttani ja mikä muiden?
Ja sitten vielä ihmettelen, miksi olen aina ja koko ajan niin väsynyt. Tarvitaanko siihen muuta? Eikö tällainen jatkuva tunnemyrsky oikeuta väsymyksen ja ahdistuksen ja masennuksen?
Ehkä minussa ei muuta päävikaa olekaan.
Mistä Ulrikani tiesitkään, miten surulliseksi siitä tulisin?
Olen aina ollut valtavan herkkä. Jo ihan pienenä lapsena, kun kukaan ei edes tajunnut. Ja ahdistunut siksi hirveästi monista asioista. Ihan tavallisista asioista useinmiten. Äänensävyistä ja katseista ja huomaamattomuuksista.
Enkä suinkaan "parantunut" tuosta herkkyydestä iän myötä, enkä oikein oppinut edes elämään sen kanssa. Se vain laajeni ja syveni ja muuttui käsittelemättömämmäksi. Jossain vaiheessa tajusin, että tunnen liikaa, liian vahvasti, liian monien ihmisten tunteet. Sitä ennen olin ollut lukossa monta vuotta, tuntematta oikein mitään, koska tunteminen vei kaikki voimat, hämmensi, lamautti. Veden alla on vaikea hengittää, ja minä olin tunteissa uppeluksissa. Oli helpompaa sulkea ulos kaikki tunteet kuin yrittää tajuta siitä sekasorrosta jotain.
No niin. Eilinen elokuva oli täynnä vahvoja tunteita, joista minä elin jokaisen. Ei niin, että "ahaa, nyt tuo varmaan tuntee noin". Minun herkkyyteni ei ole tunteiden tunnistamisessa. Minä imen itseeni kaikkien ympärillä olevien tunteet ja teen niistä omiani. Enkä edes vain emotionaalisia tunteita - tunnen myös muiden kivun, myös fiktiivisten hahmojen.
Esimerkki: Olimme katsomassa Pitkiä kihlajaisia elokuvissa silloin kun se nyt meni siellä. Monta vuotta sitten. Elokuvan alussa mies ampuu itseään käteen päästäkseen rintamalta pois. Se oli hirveää. Minuun sattui. En voinut katsoa. Koko elokuvan alku meni ohitse, kun itkin kipua pois.
Koko eilisen illan olin kuin huumattu. Jäin jonnekin elokuvan maailmaan, tunsin niitä tunteita vieläkin, kun en ehtinyt käsittellä niitä mitenkään elokuvan aikana. Ja tässä jälkimainingissa sain taas sanoiksi jotain itsestäni.
Olen tunnekatalysaattori. Imen itseeni tunteet ympäriltäni. Ja kun kaikki nuo tunteet ovat minussa, en enää täsmälleen tiedä, mitkä tunteet ovat omiani ja mitkä tulevat ulkopulolelta. Joskus tunteet ovat niin väsyttäviä, niin hämmentäviä, että minussa oleva mystinen tunnesulake palaa ja kaikki tunteet vaimenevat, joskus melkein häviävät. Mutta se tarkoittaa kaikkia tunteita, myös omiani. Silloin en jaksa tuntea, että rakastan, en jaksa tuntea iloa. Olen vain tyhjä ja väsynyt ja lamautunut. En ole vielä selvittänyt, mikä sulakkeen saa taas palautumaan. Yleensä siihen menee jonkin aikaa – päiviä, joskus vielä jopa viikkoja. Tämä siis tarkoittaa, että joko tunnen liikaa ja hämmentävästi tai en tunne ollenkaan. Välimuotoa ei ole.
Välillä tuntuu, että olen tunteeton empaatikko, että omat tunteeni ovat hukassa, mutta tunnen kaikkien muiden tunteet. Samalla on vaikea tietää, mistä pidän oikeasti ja mitä inhoan. Mikä on minun rakkauttani ja mikä muiden?
Ja sitten vielä ihmettelen, miksi olen aina ja koko ajan niin väsynyt. Tarvitaanko siihen muuta? Eikö tällainen jatkuva tunnemyrsky oikeuta väsymyksen ja ahdistuksen ja masennuksen?
Ehkä minussa ei muuta päävikaa olekaan.
Tilaa:
Kommentit (Atom)