Tuittusanomat kesälomalla - pääkirjoittajalla hermoromahdus

Tunteet on pahoja.
Ne on hallitsemattomia, arvaamattomia ja ahdistavia.
Tuntuu, että ne joko muuttuu oman mielensä mukaan tai sitten valehtelee olevansa jotain, mitä eivät ole.
Tai - kolmas ja kai todennäköisin vaihtoehto - me puhutaan niiden kanssa aivan eri kieltä.

Isän kuoleman piti olla jotenkin helppo juttu. Typerä minä.
Miten sitä voikin luulla erottaneensa itsensä henkisesti ja tunnetasolla jostain ihmisestä niin täysin. Ja sitten kuitenkin löytää itsensä palasina.
Miten kuoleman piti olla vain helpotus ja vapaus ja keveys. Ja miten siitä tuli raskas, ahdistava.
Miten kaiken paskan alta on pakko tunkea mieleen kaikki ne olemattoman pienet ja lyhyet hyvät hetket.
Miten aortan repeämisen ja aivovaurion piti muuttaa isä aivan toiseksi ihmiseksi, miten sen piti alkaa osoittaa tunteitaan viime metreillä, miten edes vuosi ilman mitään yhteyttä toisessa maassa ei ole tarpeeksi.
Minun elämäni ei muutu mitenkään. Ja jos muuttuu, se on helpotus ja niin monen pelon katoaminen. Joten MIKSI tämä sattuu näin saatanasti?
Miten voi sattua se, että ihminen, jota ei ikinä ole kaivannut ja ikävöinyt, kuolee?

Tiedän, että osa tätä tulee vain siitä, että elän surun keskellä. Että äiti ja Antti ovat niin palasina. Että tuntuu, että joudun viime kädessä tekemään päätökset. Että vastuu niin monesta asiasta on minulla. Mikä HSP...
Hautajaisissakaan en tuntenut oikein mitään paitsi epäuskoa siitä, että joku ihan oikeasti pystyy uskomaan iloiseen jälleennäkemiseen taivaassa ja Jeesuksen maagiseen kykyyn vapauttaa meidät kaikki "synneistä". Miten joku voi oikeasti saada siitä jotain lohtua? Välillä oli pakko purra hammasta... Mutta sitten, ah surua ja synkkyyttä, kun isän sisarukset tulivat laskemaan kukkansa! Reagoin Muiden suruun, en siihen, ketä tai mitä ne surivat. Reagoin siihen, että minulle rakkaat ihmiset surivat. Voiko mikään tapahtuma olla Kaikkien Tunteiden Vastaanottimelle ahdistavampi paikka? Lopulta tuntui, etten voi olla siinä ympäristössä ja tunnelmassa enää sekuntiakaan, että räjähdän siitä tunnevyörystä, jossa olin.

Tavallaan en voi odottaa, että pääsen täältä pois. Omaan tilaan, omaan avaruuteen, omaan kotiin. Pois, pois, pois siitä, mitä ihmiset täällä käyvät läpi. Siihen elämään ja ympäristöön, missä isää ei ole ollut olemassa enää vuosiin.
Ja sitten... haluan olla myös täällä kotona. Haluan olla Suomessa. Haluan olla mökillä, uida, vaeltaa, poimia kukkia, polttaa juhannuskokkoa.
Haluan ystävät Suomesta.
Kai kaikki ajatusketjut johtavat lopulta siihen, että haluan kodin Suomeen. Oman kodin taas tänne, missä mikään ei ole kauempana kuin lähin juna-asema. Missä voi sanoa ystävälle, että lähden sinne Nyt, näen sinut ihan pian.
Miten voikaan haluta ja ei haluta jonnekin yhtä aikaa näin paljon...
Hämmentävää olla niin täysin kahden paikan välissä, kuin tyhjiössä, jossa ei kuulu kunnolla kumpaankaan. Eikä tässä ole nyt kyse mistään kansalaisuudesta ja kansalaisidentiteetistä.
Tässä on kyse siitä, etten ole kokonainen täällä enkä Espanjassa. Ikinä.
Tiedän, että edessä on vielä kaksi vuotta rikkinäisyyttä, osiin hajoamista. Suomessa en saa Hannua, joka on elämäni tärkein ihminen. Espanjassa saan Hannun mutten ketään muuta. Elän puolikkaana ihmisenä missä tahansa olinkin.
Tervetuloa kotiin.
Tavallaan... ei ole kahta kotia. Ei ole kotia enää ollenkaan. Ei ole enää ehjää paikkaa. On vain kaipaus.
Naurettavaa. Ja sitten vielä joku ihmettelee, että ahdistaa...

Ja sitten otetaan yksi Anna, joka ei osaa käsitellä tunteitaan, joka on aina yhtä hämmentynyt ja jolla on vain kaksi vaihdetta: tuntea ja ei tuntea. Lisätään keitokseen ja hämmennetään. Noukitaan välillä rikkirevitty mieli pois keitoksesta ja annetaan kuivua. Ja kun se näyttää siltä, että se kelluu taas, heitetään se takaisin. Keitetään useita vuosia. Odotetaan lopputulosta.

Vanhoihin tapoihin olisi niin helppo palata nyt. Käsitellä tätä niin kuin ennen, ulkoistaa kaikki, ottaa käsiin ja käännellä. "Tältä se siis näyttää. Kipu. Hämmennys. Pelko. Epävarmuus." Nähdä ja osata ja tietää, mitä tehdä. Välillä on äärettömän vaikeaa muistaa ja sen jälkeen uskoa, miksi vanha tapa ei ole hyvä. Eikö ole? Miksi ei ole? Miksi ei olisi?
Miksi hyvä ei vain yksinkertaisesti voisi olla se, mikä toimii?
Miksi ei muiden tunteiden sijasta saisi välillä keskittyä omiin?

Haluan kotiin. En tiedä missä se on, en tiedä onko sitä.
Haluan että joku kertoo mitä tehdä tälle epäjärjestykselle, hämmennykselle ja osaamattomuudelle.
Haluan, että minä saan välillä olla se, josta pidetään huolta, jota halataan ja tuetaan. En jaksa enää tukea, olla läsnä ja tuntea kaikkien muiden surua. Ei ole reilua, että vain muut saavat keinua. Miksi minä olen aina se, jonka pitää antaa vauhtia? Ei syyksi voi riittää se, että muuten keinu ei keinu ja että olen hyvä vauhdin antamisessa. Eihän?
Kuulostaa ihan joltain laululta, jota en jaksaisi kirjoittaa muistiin juuri nyt. Säilyyhän se huomiseen, maanantaihin tai tiistaihin?

Voisiko joku noukkia minut mukaansa jonnekin? Voisiko joku viedä hetkeksi pois, toiseen elämään, antaa muita ajatuksia? Jonnekin, missä tunnelma on aivan toinen, missä muut ovat vain joukko, josta minun ei tarvitse välittää?
Jonnekin, jossa meteliä on niin paljon, että edes omat ajatukset eivät kuulu?
Voisiko joku viedä kotiin?