Ja kun vielä muistan...

...linkitän Tanquen kuvat tännekin. :)

Ajelehtivia ajatuksia

Tajusin juuri, että Espanja tuntuu koko ajan enemmän kodilta. Että se ei enää ahdista. Että olen tottunut moniin sellaisiin maan kummallisuuksiin, jotka ennen häiritsivät.
Enää koko ajan ei ole kuuma. Johtuu tietysti myös talvesta, mutta uskon todella tottuneeni tähän lämpöön. Kuumuus ei enää ole ahdistavaa, sisälle sitovaa - nyt ihan oikeasti tuntuu siltä, että on koko ajan kesä. Ihana kesä. :)

Toinen asia, mihin tottuu yllättävän nopeasti (jos ei muuta niin äiti sen todisti), on kosteus. Toissapäivänä kun makasin kuumeessa vuoteessa, siirsin suolakidelamppua yöpöydän reunalta syrjemmäs ja laitoin sen paikalle ison kolpakon (joka oikeasti on puolen litran muovinen mitta. :P ) mehua. Kun sitten kalastin mehuni pöydältä, huomasin, että mehu lillui isossa lammikossa vettä. Olin hämmentynyt ja tutkin kipon pohjaa säröjen varalta. Ei mitään, ehjä tapaus.
Siirsin lamppua, jotta saisin kuivattua pöydän paremmin ja tajusin, että kide on aivan märkä. Se valui! Fiksuna tyttönä sitten päättelin, että ollessaan päällä lamppu oli lämmittänyt kidettä ja se oli sitonut itseensä vettä. Ja kun se sitten oli jäähtynyt, vesi oli tiivistynyt lampun pinnalle ja valunut pöydälle.
Aamuisin ikkunat ovat huurussa, kuin kovalla pakkasella Suomessa. Myös ikkunan karmit ovat pisaroilla. Pyykki ei kuivu sisällä, jos ulkona on yhtään sateisempaa. Toisin sanoen pyykki ei kuivu muuta kuin auringossa. Sateella ei siis kannata pestä pyykkiä lainkaan. Pyyhkeet pysyvät pesun jälkeen märkinä päivä kaupalla. Sateisella ilmalla sänky lakanoineen on märkä ja kylmä ja äklö. Mutta onneksi on rakas ystävämme ilmankuivaaja, jonka tarkoitusta ja arvoa emme todellakaan osanneet päätellä kesällä! Parissa tunnissa se eristää makuuhuoneesta helposti lähemmäs litran vettä, jos on oikeasti kosteaa.
Kosteutta pelkäsin paljon. Pelkäsin talvea - tätä talvea - ja sateita ja sitä että mikään ei kuiva. Pelkäsin että on koko ajan kylmä ja vaatteet ovat märkiä aina kun ne laittaa päälle.
Ja niin ne joskus onkin, mutta harvemmin. Vasta kun äiti ensimmäisinä päivinä valitti, että vaatteet on aina kosteita ja kylmiä, tajusin, miten täydellisesti olen tottunut.

Tänään, kun flunssa on edes ihan vähän helpottanut, enkä enää jaksa maata sängyssä koko aikaa, hoidin pientä puutarhaani ulkona. Ihastelin mansikantaimien ensimmäisiä oikeita lehtiä, istuttamani inkiväärin pulleita varrenalkuja ja pikkuruisia eukalyptuspuuvauvoja, jotka taivaisiin kurkottaen syleilevät aurinkoa. Tajusin yhtäkkiä eläväni talven lyhimpiä päiviä keskellä ihmeellistä luontoa, vihreyttä ja lämpöä.
Mikä ihaninta, huomasin, etten enää tuntenut siitä huonoa omaatuntoa!
Tämä on minun elämäni ja minun ihmeeni. Jokaisella on omat ihmeensä, joista minä voisin olla kateellinen, mutten ole. Tajusin, että jokaisen kateus on ainakin jollain tavalla hänen oma ongelmansa, johon henkilö voi itse vaikuttaa - jos haluaa hautoa sitä, että minun elämäni on kulkenut tähän suuntaan, henkilö saa aivan vapaasti pilata päivänsä sillä. Minun ei sitä onneksi kuitenkaan tarvitse tehdä.
Mistä taakasta tajusinkaan vapautuneeni! Tajusin, että aivan yhtä lailla itse voisin olla kateellinen ja katkera tämän vuoden esikoiskirjailijoille. Tai tutulleni, joka laulaa niin kuin ihminen vain voi ja luo uraansa näyttelijänä ja laulajana. Tai voisin pilata päiväni olemalla kateellinen jokaiselle ihmiselle, joka osaa jotain paremmin kuin minä, mikä - kuten kaikki tiedämme - on varsin rajaton määrä.
Mutta pienet kateuden pistokset eivät minusta ole kokonaan huono asia. Ne kannustavat yrittämään, menemään pitemmälle, ylittämään itsensä. Ne ovat kuin ihanneminä heijastettuna toisiin, jotain, mistä haaveilemme, mutta emme voi varmuudella sanoa saavuttavamme. Toisaalta hallitsemattomana kateus voi lamaannuttaa ja masentaa. Kateus, kuten kaikki muukin, on kaksikasvoinen.

Uskon, että elämämme muodostuu kehityksen portaista. Toiset kiipeävät harkiten, toiset kiireellä, toiset istuvat tasanteella ehkä jopa tajuamatta, että se on osa portaita.
Tänään kiipesin yhden suuren, korkean ja välillä pelottavankin portaan antamalla itselleni onnellisuuden anteeksi. Harppasin eteenpäin, ylöspäin, aurinkoa kohti. Vapaana muiden kehittymättömyydestä. Ja samalla sain lahjaksi toisen portaan näkemällä maailmankaikkeuden kuviota taas vähän enemmän, hitusen selvemmin. Tänäänkin opin jotain itsestäni, muista, maailmasta.

On jouluja ja sitten on jouluja...

Voi näitä espanjalaisia!
Minä pienessä päässäni kuvittelin, että ihan on samanlaista harrasta ja hiljaista ja perhekeskeistä ja sitten nämä ajelee autolla ympäriinsä, huudattaa musiikkia, grillaa, juo olutta ja pitää meteliä.
Jos aikoo viettää joulua täällä, pitää ilmeisesti muuttaa omia tapojaan, eikä yrittääkään mitään samanlaista kuin kotona. Olutta vaan ja lihaa grilliin! Ni, prkl.

Mutta en mä valita. :)
Ihanaa saada Hannu kotiin moneksi päiväksi, olla vaan ja lukea ja pelata ja nenutella ja syödä luvattoman paljon herkkuja luvan kanssa.

Feeling oddly content

Ristiriitainen olo.
On melkein jouluaatto, äiti ja Tanque lähti tänään kotiin Suomeen kolmen sanoinkuvaamattoman upean viikon jälkeen.
Ensin en löytänyt joulua mistään ja sitten se yhtäkkiä muuttikin meille pikkuruisessa hyasinttivauvassa.
kolme viikkoa (ja jo pitempään, kun Tanque tuli) koti on ollut täynnä meteliä, puhetta, naurua, haukkumista ja leikkiä. Jopa televisiota. Ja sitten aivan yhtäkkiä on aivan hiljaista. Ehkä siitä tulee osittain epätavallisen harras tunnelma, hiljainen, itseään kuunteleva.

En tiedä, mistä joulun täällä rakentaisin - ei ole alkuperhettä, ei kuusta, ei jouluruokien hajuja, ei joululauluja, ei lunta, ei pakkasta. Yksi lahja on, kiitos ihanaisten Ulrikan ja Tiun. :)
Ei ole lanttulaatikkoa, sillä täältä ei löydy lanttuja, mutta silsallaa (rosollin tapaista) on, tosin ihan väärällä kastikkeella.
Moni asia on melkein muttei ihan ja vielä useampi on ei sinne päinkään.

Mutta sitten taas... tänään siivosin sen jälkeen kun vein äidin lentokentälle, pesin pyykkiä, vaihdoin lakanat, siivosin oman makuuhuoneen taas äidin jäljiltä meidän käyttöön. Tuuletin, toin kukkaisimman pikkuhyasintin yöpöydälle, söin piparia ja joulusuklaata. Katsoin murmelin sylissä itkettävän ihanan jakson sarjaa. Itkin äidin ja pikkupojan lähtöä täältä. Kuulin, että molemmat oli päässyt Suomeen turvassa ja ajelivat Seinäjokea kohti lumen keskellä.

Ja jotenkin tästä kaikesta tulikin yhtäkkiä rauhallinen, mitäänkaipaamaton olo. Content.
Enää ei ole väliä, että myrskytuulessa huojuvat palmut, että liikenneympyrässä on koristeltuina pieniä mäntyjä ja että ulkona tarkenee hellemekossa. Enää ei ole väliä sillä, että kaikki on aivan kummallista ja entiseen verrattuna väärää.
Minun sisälläni on se tyyneys, jota olen kaivannut ja ikävöinyt.

Feliz Navidad, amigos! <3

Matkapäiväkirja

Äiti on täällä!! *onnellinen*

Päivät on ollut täysiä ja ihania ja väsyttäviä yhtä aikaa.

Torstaina kävimme seikkailemassa Alcampossa illalla, ostimme ihanan suolakidelampun iltavaloksi ja ihmettelimme kaikkea kummallista. Tanque oli vielä melko arka äitiä kohtaan, mutta illalla se otti jo herkkua kädestä.

Perjantaina käytiin rannalla Tanquen ja äidin kanssa. Meri oli valtoimenaan, valkoisena tyrskyistä, se pauhasi ja jyrisi, helisytti hiekkaa ja esiintyi kuin tärkeälle vieraalle. Tanque oli riemuissaan, se rakasti vettä ja hiekkaa ja juoksi rinkiä täynnä onnea. Näimme suloisia koirakavereita, jotka olivat myös vapaana. Ne ystävystyivät meidän kanssamme ja Tanque jopa koitti vähän leikkiä niiden kanssa.
Rantaretki teki ihmeitä äidin ja Tanquen suhteelle, Tankki lakkasi pelkäämästä äitiä ja otti jopa jonkinlaista kontaktia itse.

Lauantaina ajoimme Teidelle, pysähtelimme ja kuvasimme paljon. Ihmettelimme luonnon loputonta muutosta - kiviä, tasankoja, metsiä ja pilviä, jotka levisivät alapuolellamme joka puolelle hohtavana mattona.
Myöhästyimme kymmenen sekuntia ihan huipulle vievästä gondolista, mikä oli oikeastaan onni, sillä Tanque oli meillä koirakaverina, eikä se olisi saanut tulla hissiin. Lisäksi minä en ole ollenkaan varma, olisinko halunnut hissin kyytiin. Brrrr, aivan liian korkealla!
Äiti sai ottaa Tanquen syliin ja nostaa sen kuljetuslaatikkoon, mikä oli jo suuri edistysaskel. Muutenkin Tankki alkoi hyväksyä paremmin äidin silittelyä ja rentoutua seurassa. Se osoittautui mainioksi matkustajaksi, joka nukkui rauhassa kopissaan Teiden mutkaisilla teillä. Enää lentomatka Suomeen ei hermostuta meitä ihmisiä ollenkaan niin paljon, kun näimme, että pikkupoika osaa ottaa matkustamisen asiaankuuluvalla rentoudella.

Tänään vietimme kotipäivän, jonka piti olla myös lepopäivä pitkän eilisen jälkeen, mutta tästä tulikin siivouspäivä, joka osoittautui kaikille lopulta melko raskaaksi. Äiti teki pitkän ja vastamäkisen pyörälenkin, illalla teimme kasvislaatikkoa, sytytimme itsenäisyyspäiväkynttilän ja katoimme pöydän illalliselle. Paikallista hunajaviiniäkin oli, punaviiniksi melko siedettävää. :P
Laitoin portaiden kaiteeseen valoköynnöksen, sillä täälläkin illat pimenevät varhain ja yö on pilkkopimeä, tein lisää kynttilälyhtyjä ja ripustin niitä avokadopuuhun.
Tuli talvinen, jouluinen, onnellisen lämmin ja valoisa olo. Omat rakkaimmat ihmiset ja eläimet samassa kasassa on hyvä. <3

Huomenna aamulle menemme Tanquen ja Kissan kanssa eläinlääkäriin saamaan viimeiset rokotukset molemmille. Sitten on Tankki valmis matkustamaan Suomeen. Haikuilee jo valmiiksi, kun tietää, että se lähtee. Toisaalta tuntuu helpottavalta - meillä on ihanan hiljaista ja rauhallista sen jälkeen, kun vain oma lauma on enää jäljellä. Haikua ei vähennä yhtään se, että tietää äidin lähtevän Tanquen kanssa samaan aikaan. Ehkä hiljaisuus tuntuukin silloin tyhjyydeltä.