Risteyksiä

Joskus elämässä päätyy tilanteeseen, jossa pitää päättää, mitä tulevaisuudellaan tekee. Tulee risteyksiä, ovia ja umpikujia. Joskus valintojen tuloksen ainakin luulee näkevänsä selvästi, joskus ratkaisun vaikutuksista ei ole näkyvissä pienintäkään vihjettä.
Päätöksen tekeminen voi olla helppoa tai vaikeaa, se voi voimaannuttaa ihmisen uuteen lentoon tai syökseä masennukseen. Päätös voi olla tietoisten tavotteiden kannalta oikea tai väärä; se voi olla väärä, vaikka kaikki vaikuttaisi täydelliseltä ja lopputuloksesta olisi varma.
Mutta vaikka valinta näyttäisi jossain vaiheessa väärältä ja sitä katuisi, vaikuttaa ihmisen elämä loppujen lopuksi suoralta linjalta, ehyeltä kaarelta, jossa jokainen risteys valikoituu selvänä ja vahvana. Vääriä valintoja ei enää ole. On vain se piste, josta kaarta tarkastellaan, se, mihin loputtomat pienetkin päätökset ovat vieneet. On vain elämä ja sen tuntemattomat, arvottamattomat valinnat. Minä. Elämä.

Mutta sillä hetkellä kun päästää yhden tulevaisuuden käsistään ja tarttuu uuteen – epävarmuuteen, tuntemattomaan – ei elämä näytä ehyeltä ja vahvana kaartuvalta. Se näyttää haparoivalta, erehdyksiä ja ansoja täynnä olevalta. Päätöksen teko voi tuntua elämältä itseltään, varmalta tuholta tai nousuna siitä, mikä valintaan työntää. Sillä elämän valintoja harvoin tehdään kevein perustein, mielijohteesta tai hetken viehätyksestä. Päin vastoin, ihmisellä on taipumus pitää kiinni turvallisesta ja tutusta vanhasta, vaikka olo olisi uuvuttavaa ja väärältä tuntuvaa. Uusi on aina tuntematon.

Valintaa ei auta se, että realiteetit ja resurssit saattavat olla suuressa ristiriidassa haaveisiin ja sydämen ikävään nähden. Ei turhaan päätösten tekijöitä jaotella järki- ja tunneihmisiin. Lähes aina päättäminen on ristiriitainen tilanne, repivä, vaikea ja raskas.
Mutta joskus – silloin kun kuu kääntää kasvonsa oikeaan suuntaan, tuuli on myötäinen ja ruohon varjo täsmälleen oikean mittainen – elämä avaa kaikki ovensa selälleen, antaa käteen kartan ja käyttöohjeet. Silloin tie näyttää selvältä ja suoralta, risteysten toiset polut lähes umpeen kasvaneilta ja valottomilta. Se ei tarkoita, että tie olisi helppo, se saattaa tarkoittaa työtä ja epävarmuutta, loivan nousun takana ehkä odottaakin vuori. Mutta se ei vaikuta valintaan, jossa kaikki tuntuu osuvan kohdalleen, kun aika näyttää oikealta ja tilanne täydelliseltä. Kun unelmat ovat käden ulottuvilla, selkeinä ja kestävinä, on niiden haurautta vaikea muistaa.
Mutta toisaalta – silloin tilanne on jo eri ja valinnat uudet. Tänään, tänään kaikki on mahdollista, päivä keveän aurinkoinen, ilma sopivan leppeä kulkea tietä, joka ei lopu.
Ja uudet risteykset? Ne ovat vielä päivämatkojen päässä.

Minussaminustaminuun

Kannattaa käydä elokuvissa. Ne voivat olla hyvinkin opettavaisia kokemuksia niin kuin vaikka eilen, kun kävimme katsomassa Avatarin.
Mistä Ulrikani tiesitkään, miten surulliseksi siitä tulisin?

Olen aina ollut valtavan herkkä. Jo ihan pienenä lapsena, kun kukaan ei edes tajunnut. Ja ahdistunut siksi hirveästi monista asioista. Ihan tavallisista asioista useinmiten. Äänensävyistä ja katseista ja huomaamattomuuksista.
Enkä suinkaan "parantunut" tuosta herkkyydestä iän myötä, enkä oikein oppinut edes elämään sen kanssa. Se vain laajeni ja syveni ja muuttui käsittelemättömämmäksi. Jossain vaiheessa tajusin, että tunnen liikaa, liian vahvasti, liian monien ihmisten tunteet. Sitä ennen olin ollut lukossa monta vuotta, tuntematta oikein mitään, koska tunteminen vei kaikki voimat, hämmensi, lamautti. Veden alla on vaikea hengittää, ja minä olin tunteissa uppeluksissa. Oli helpompaa sulkea ulos kaikki tunteet kuin yrittää tajuta siitä sekasorrosta jotain.

No niin. Eilinen elokuva oli täynnä vahvoja tunteita, joista minä elin jokaisen. Ei niin, että "ahaa, nyt tuo varmaan tuntee noin". Minun herkkyyteni ei ole tunteiden tunnistamisessa. Minä imen itseeni kaikkien ympärillä olevien tunteet ja teen niistä omiani. Enkä edes vain emotionaalisia tunteita - tunnen myös muiden kivun, myös fiktiivisten hahmojen.
Esimerkki: Olimme katsomassa Pitkiä kihlajaisia elokuvissa silloin kun se nyt meni siellä. Monta vuotta sitten. Elokuvan alussa mies ampuu itseään käteen päästäkseen rintamalta pois. Se oli hirveää. Minuun sattui. En voinut katsoa. Koko elokuvan alku meni ohitse, kun itkin kipua pois.
Koko eilisen illan olin kuin huumattu. Jäin jonnekin elokuvan maailmaan, tunsin niitä tunteita vieläkin, kun en ehtinyt käsittellä niitä mitenkään elokuvan aikana. Ja tässä jälkimainingissa sain taas sanoiksi jotain itsestäni.

Olen tunnekatalysaattori. Imen itseeni tunteet ympäriltäni. Ja kun kaikki nuo tunteet ovat minussa, en enää täsmälleen tiedä, mitkä tunteet ovat omiani ja mitkä tulevat ulkopulolelta. Joskus tunteet ovat niin väsyttäviä, niin hämmentäviä, että minussa oleva mystinen tunnesulake palaa ja kaikki tunteet vaimenevat, joskus melkein häviävät. Mutta se tarkoittaa kaikkia tunteita, myös omiani. Silloin en jaksa tuntea, että rakastan, en jaksa tuntea iloa. Olen vain tyhjä ja väsynyt ja lamautunut. En ole vielä selvittänyt, mikä sulakkeen saa taas palautumaan. Yleensä siihen menee jonkin aikaa – päiviä, joskus vielä jopa viikkoja. Tämä siis tarkoittaa, että joko tunnen liikaa ja hämmentävästi tai en tunne ollenkaan. Välimuotoa ei ole.
Välillä tuntuu, että olen tunteeton empaatikko, että omat tunteeni ovat hukassa, mutta tunnen kaikkien muiden tunteet. Samalla on vaikea tietää, mistä pidän oikeasti ja mitä inhoan. Mikä on minun rakkauttani ja mikä muiden?

Ja sitten vielä ihmettelen, miksi olen aina ja koko ajan niin väsynyt. Tarvitaanko siihen muuta? Eikö tällainen jatkuva tunnemyrsky oikeuta väsymyksen ja ahdistuksen ja masennuksen?
Ehkä minussa ei muuta päävikaa olekaan.