Paluita arkeen ja juhlaan

Tervehdys, Maan asukkaat!
Rauhanomaisesti lähestymme teitä täältä Toisten Merten takaa kotiuduttuamme vihdoin pitkän kesän jäljiltä pienelle saarellemme.

Kotiutuminen... tämä oikeasti tuntuu kodilta ja kotiutumiselta. Ja se taas tuntuu ihanalta. Ei viime vuosi Niin traumaattinen voinut olla, jos tänne tuntuu näin hyvältä palata.
Tosin palautuminen on ollut hieman yksinäistä. Vain muutaman kotipäivän jälkeen Hannu maasturoi Teidelle ja jäin yksin kotiin hämmentyneenä eläinlauman keskelle. Mietin mitä täällä kuuluu tehdä. Mihin ryhtyä. Mitä tehdä kaikella sillä ajalla ja vapaudella, joka yhtäkkiä on. Luonnollinen vastaus saapui nopeasti ja epäilemättä - siivota!! :D Kämppä kaipasi kesän jäljiltä kunnollista puunausta ja sen se myös sai. Oli ihanaa touhuta kaikessa rauhassa, omassa tahdissaan. Siivoaminen toden totta on terapeuttista.
Aivan ensimmäiset päivät kuitenkin makasin alakerran kivilattialla imemässä niiden viileyttä, kun ulkona lämpötila huiteli neljässäkymmenessä. Kera kaliman, luonnollisesti. Ulos ei tehnyt mieli mennä, kun kaikki ihmisen kosteus (Joka on varsin tarpeellinen juttu, näin sivumennen sanoen!) tuntui haihtuvan kuumaan tuuleen.
Hassua on, että enää ei kuitenkaan tunnu kummalliselta se, että tuuli on polttavaa. Viime syksynä se tuntui ihan nurinkuriselta, kun oli tottunut siihen, että tuuli on se joka viilentää.

Heti ensimmäisenä arkipäivänä suuntasin Roverin kanssa eläinklinikalle tapaamaan Lauraa ja saamaan ensimmäisen Espanja-rokotteen. Täällä niitä on niin tuskaisen paljon enemmän kuin Suomen yksinkertainen kolmoisrokote! Vaihdoimme Lauran kanssa sähköpostiosoitteita ja aloitimme varsin aktiivisen ajatustenvaihdon, mikä on ihanaa. :) Toissapäivänä seikkailimme Puertossa ja ajelimme ympäriinsä tutkimassa paikkoja, joihin en ennemmin ollut osannut mennä. Samalla etsimme sopivannäköisiä uusia koteja. Ei tärpännyt.

Argh!! Sanon uudelleen: Aaaarghh!
Minä inhoan, paheksun ja suorastaan vihaan näitä espanjalaisia pieniä muurahaisia, jotka valtaavat puoli taloa muutamassa tunnissa (tai minuutissa, en ole aivan varma, miten kauan prosessi vie). Argh!
Kolmen jälkeen lähdin viemään Hannua lentokentälle. Ei muurahaisia.
Neljän maissa tulin kotiin. Ei muurahaisia.
Olin ulkona lukemassa. Tulin sisään kirjoittamaan. Väitän, että muurahaisia ei ollut, kun istuin sohvalle ehkä puoli tuntia sitten istuin tähän, mutta en voi olla aivan varma. Joka tapauksessa, kun nousin juuri äsken, muurahaisvirta tulvi sisään olohuoneen ovesta, aivan jalkojeni juuressa. Se hävisi pöydän alle. Ja jatkui toisen sohvan alle. Missä oli joku olemattoman pieni hyönteisen kappale, jota oli ahmimassa ainakin sata pirulaista. Ja toiset sata pöydän alla ja ainakin sata virtaamassa sisään ja ulos. Ush! Ne ovat niin kovia, että ne eivät kuole nitistämällä sormen päällä. Ne purevat ja kipeästi. Ne parveilevat ja loputtomia jonoja muurahaisia risteilee pitkin pihaamme.

Keskiviikkoaamuna Ne olivat keittiössä odottamassa minua kun nousin. Ne olivat yön aikana tulleet sisään ja löytäneet koirien ruokakupin. Se kuhisi Niitä. Sen ympärystä kuhisi Niitä. Leveä virta Niitä parveili oven ja ruokakupin välillä. Niitä kiipesi ylös seinää ja ikkunalaudalle. Myrkytin, tapoin ja pesin lattiasta myrkkyä. Tuuletin keittiötä ja suljin sen käytöstä tunniksi, ennen kuin uskalsin päästää eläimet sinne. Jouduin kippaamaan ruokakupin sisällön muurahaisineen roskiin. Niitä oli siellä aivan varmasti satoja, se kuhisi mustanaan Niitä. Onneksi Ne ovat sen verran fiksua sakkia, etteivät yritä ihan heti uudelleen.

Vielä parempaa! Kun kävelin ikkunalle avaamaan sen, jotta saan tuuletettua huoneen, olin astua pureskellun ja ruhjotun pikkuliskon päälle. Oi mikä saalis! Ihme etteivät kantaneet sänkyyn!
Se haisi. Onneksi muurahaiset eivät olleet ehtineet löytää vielä sitä.

Argh!

Eilen kävimme ensimmäisen kerran The English Libraryssa, joka oli ihana.
Kirjaston ikivanhat englantilaisladyt, jotka kaikki olivat pukeutuneet kauluspaitoihin ja kaikilla oli permanentti ja kaakattava nauru, olivat vähän pelottavia, mutta se hurmaava herrasmies, joka esitteli meille kirjastoa, oli varsin ihana.
Kirjasto oli valloittava, kaikkea mitä oli luvannutkin. Lainasin vihdoin, vuosien odottamisen jälkeen Charles Dickensin Bleak Housen, josta olen nähnyt vain BBCn mainion sarjan keskimmäiset osat. Kahdesti. :D Olen jotenkin aina onnistunut välttämään sarjan alun ja lopun.
Lisäksi lainasin Joanne Harrisin Chocolatin ja sen jatko-osan The Lollipop Shoes. Elokuvan ensimmäisestä olen nähnyt ainakin kolmesti, mutta kirjoja en ole ikinä lukenut.

Tänään Hannu tosiaan lensi Ranskaan viikoksi seminaariin. Eristetylle observatoriolle Marseillen lähelle. Kuulostaa ihan siltä, että siellä alkaa tapahtua kummia, ehkä sarjamurhaaja tai yliluonnollisia ilmiöitä.
Miettikää itse - hajamielinen tutkijaryhmä sulkeutuu viikoksi observatoriolle puhumaan jostain, mikä menee täysin tavallisen ihmisen ymmärryksen yli. Lähimpään kylään on matkaa yli kymmenen kilometriä. Eihän se Voi mennä ihan normaalisti! :P

Hienoinen mysteeri on vielä, mitä ihmettä teen tämän viikon. Ja mitä teen sen viikon elokuun lopussa ja syyskuun alussa, kun Hannu huitelee Portugalissa? En ihan, ihan vielä oikein osaisi orientoitua lukemaan tuntikausia kemiaa päivässä.
Haluaisiko joku antaa mulle töitä? Anyone?
Onneksi on eläimet, jotka on seurana ja ilona ja tekemisen järjestäjinä. Niin kuin vaikka että päivä on mukava aloittaa pesemällä pissaa pois pianon alta. Hinkata hammasharjalla laattojen väleistä?
Mikä juttu se on, että Suomessa ei ole minkäänlaista ongelmaa olla pissaamatta yön aikana, mutta täällä Espanjassa se on aivan mahdoton tehtävä, vaikka kuinka ulkoilutettasiin ja kävelytettäisiin vielä ihan viimeiseksi illalla?
Ja mikä se on, että Suomessa osataan pyytää ulos hyvin selvästi, jos se hätä sitten jotenkin pääsee yllättämään, mutta täällä vain hiivitään salavihkaa nurkkaan ja lirtsitään sinne?
Mitä ihmettä?!

Mutta nyt lähden näiden pissaliisojen kanssa iltakävelylle (sille ensimmäiselle), ennen kuin tulee pimeää.

Ei kun yksi juttu vielä. Meistä on tullu Niin Ulkosuomalaisia!
Kun suomea ei kuule kuin omasta ja puolison suusta, se on aika vähän loppujen lopuksi päivän mittaan. Varsinkin jos on enimmäkseen yksin kotona.
Silloin ihan tavalliset sanat alkaa tuntua kummallisilta. Kielen outouksiin jotenkin turtuu, kun niihin törmää jatkuvasti. Mutta kun kieli ei ympäröi jatkuvasti samalla tavalla, korvat aukenevat.
Selvin vaikeus vallitsee niinkin yksinkertaisissa ja jokapäiväisissä sanoissa kuin jalkakäytävä, suojatie ja kävelykatu. Ja kaikissa samaa aihepiiriä koskettelevissa johdannaisissa. Ne menee sekaisin. Ne ei tule automaattisesti.
Ja miettikääpä sanaa JalkaKäytävä. Siis mikä ihme?!!
Jaloista tehty käytävä? Eihän meillä täällä teillä mitään käytäviä ole sitä paitsi.
Nousee mieleen joku ihan groteski kuva.

Piti sanoa asiasta vielä jotain. En muista.
Tähän on hyvä lopettaa.