Pidin pitkään odotetun ja ehdottomasti arjesta etäännyttävän loman kotona, kun saimme kevään viimeiset vieraat Suomesta. Vaikka aikaa oli vain muutama päivä, onnistui rutiineista vieroittautuminen suorastaan kiitettävästi. Vaikka teemana oli hidas ja rauhallinen lomailu, päädyimme säntäilemään ympäri saarta kiihtyvällä vauhdilla päätyen hukuttautumaan vesipuistoon muiden lasten kanssa (mikä lienee tosin melko tavallinen tarina). Pelkään pahoin, että rakkaat vieraamme toipuvat kotona matkasta vielä pitkään ja harkitsevat seuraavaa vierailua vielä pidempään.
Toipumista on itse kullakin. Kun on tottunut suhteellisen koomaavaan ja hiljaiseen elämään viimeisen kuukauden aikana, nämä päivät tuntuivat pyörremyrskyltä.
Ensimmäisen päivän vietimme rauhallisesti patikoimalla Anagan vuoristossa laakeripuumetsissä. Koirat pääsivät mukaan ja nauttivat suunnattomasti. Kuten me kaikki muutkin. Päivä oli kuuma, mutta metsät olivat viileitä ja varjoisia, mikä tarkoittaa, että saimme nauttia täydellisessä suhteessa sekä varjosta että auringosta.
Toisena päivänä päätimme viettää rauhallisen kaupunkipäivän puutarhassa ja Puertossa. Botanico sai osakseen perusteellisen tarkastuksen ja tarjosi ihastuttavia haasteita valokuvaajalle. Vaeltelu mustarastaiden ja liskojen ympäröimänä kasvimaailman monimuotoisuutta ihmetellen erottuu välillä hektiseksi yltyneestä viikosta seesteisenä ja hiljaisena hetkenä. Näennäisen päämäärätön haahuilu ikuisesti haarautuvia polkuja oli suorastaan terapeuttista. Loppupäivä kului vähemmän seesteisissä merkeissä pikkukauppoja kierrellen ja herkkuvalikoimaa maistellen. Koska herkut osoittautuivat tällä kertaa hieman laihoiksi, poikkesimme kotimatkalla leipomoon ja ostimme suunnattoman määrän erilaisia leivoksia ja palmeritaksia. Ei huono päätös päivälle, varsinkin kun lähes itsetehty sangria osoittautui varsin hyväksi.
Kolmas, rauhalliseksi tarkoitettu päivä Teidellä autoillen osoittautui ehkä traumaattisimmaksi päiväksi ainakin meille naiskauneuden harjoittajille. Uhrautuvaisina ja rakastavina olentoina annoimme raahata itsemme gondolihissiin, joka kuljetti meidät lähes Teiden huipulle asti. Näin jälkikäteen, vain vaivoin kuoleman välttäen, on pakko myöntää, että käynti oli ehkä riskin arvoinen. Silmänkantamattomiin levittäytyvä kivierämaa ja rikkikenttien uskomattomat värit olivat jotain, mitä muualla ei voi nähdä – vasta ylhällä vuorella, höyryn noustessa vuoren uumenista, muisti, miten todellisuudessa asumme elävän ja toimivan tulivuoren juurella. Päivän traumatisoivia kokemuksia tasapainottivat erinomainen ruoka ja ihmetystäherättävät obsidiaanilöydöt. Muinaisten laavavirtojen ja absurdien kivimuodostelmien herättämä ihmetys ja ole vieläkään jättänyt allekirjoittanutta.
Koska matka oli tarjonnut vain hädintuskin muistamisen arvoisia kokemuksia, päätimme huipentaa viikon adrenaliiniannoksella ja alennuimme eteläsaaren turistiansaan. Vesipuisto tarjosi tuskin liikuntaa saaneille jaloillemme loputtomasti portaita, joiden parissa verrytellä käyttämättömiä raajojamme. Myös hiljaisuudesta ja puhumattomuudesta kärsineet äänijänteemme pääsivät harjoitamaan koko kapasiteettiaan, lähinnä yläalueilta. Vaatimattomasti esitän, että seurueemme miespuolisiakin jäseniä luultiin kirkasäänisiksi pikkutytöiksi niiden upeiden sopraanoesitysten perusteella, joista saimme nauttia. Saatoimme jopa naurahtaa satunnaisesti päivän aikana, viimeistään ravunpunaisille turistelle, joita parveili seuranamme. Illalla päätimme toistaa sunnuntai-illan fonduekokemuksen, tällä kertaa emme tosin tyytyneet juustoon, vaan tilasimme appelsiini-suklaa fonduen. Vaahtokarkkien, marmeladien ja hedelmien suklaakuorruttaminen vei suurimman osan illastamme, ja herkkuihin tottumattomat masumme olivat järkyttyneitä vielä pitkään sen jälkeen, kun vyöryimme kotiin. Lisäksi luulen olevani ikuisesti traumatisoitunut siitä, ettemme pystyneet syömään aivan kaikkea suklaata.
Vaikka aikaa saaren valloittamiseen oli vain muutama päivä, ja vaikka tahdissa hävisimmekin saksalaisille eläkeläisille, onnistuimme mielestäni keskeisimmissä tavoitteissa vähintään tyydyttävästi: ahdoimme itseemme järkyttävät määrät herkkuja, nauroimme vielä meitä enemmän palaneille turisteille, vältimme lähes täysin pilvet ja sateen (eilisen jälkeen kastumisen välttämisestä ei voi puhua) ja vietimme unohtumattomia päiviä erinomaisessa seurassa. Koko sydämestäni toivon, etteivät kunnioitetut vieraamme kärsineet matkan aikana liian suuria traumoja tullakseen uudelleen. Sillä se on jotain, mitä tulen odottamaan siihen saakka, että se toteutuu.
Parasta kaikissa näissä päivissä on kuitenkin se, että niiden aikana sain kasvavaan perheeseeni uuden sisaren, joka saapui pelottavana ja vieraana, mutta eroaa meistä rakastettuna ystävänä. <3
perjantai 30. huhtikuuta 2010
perjantai 23. huhtikuuta 2010
Lähempänä tulevaisuutta
Asiat alkavat järjestyä lisää – Katla on kiltisti pitänyt lohikäärmesavunsa masussaan ja toivottavasti jatkaa talviuntaan, taivas alkaa seljetä niin että Pyry ja Jonna pääsevät todennäköisesti tänne ylihuomenna ja eläimet on passitettu ja sirutettu ja madotettu viimeiseen asti. :)
Tänään käytiin harjoitusajelulla Kissan kanssa, kun vein Hannun töihin ja me jatkettiin siitä Kissan kanssa eläinlääkäriin. Meidän ihana lääkärimme Laura rokotti ja sirutti pikkupojan ilman että viiksikarvakaan värähti, siihen kun joskus pääsisi. <3
Sirutuspiikki on kyllä mielettömän paksu, saa omat lävistykset tuntumaan lasten leikiltä.
Mutta nyt on koko lauman passit ja rokotukset tarkastettu, lisäksi tytöt lisättiin Kanarian saarten omaan mikrosirutietokantaan. Meistä pidetään niin hyvää huolta, ettei tarvitse kantaa murhetta mistään.
Nyt alkaa oikeasti mieleen piirtyä se totuus, että lähtö on edessä, tasan kahden viikon päästä. Mitä lähemmäs päivä tulee, sitä ennemmän tuntuu siltä, että onkin jättämässä oman kodin eikä palaamassa kotiin. Alkukodista lähdöstä on niin monta vuotta, että se ei enää tunnu kokonaan kodilta vaan kyläpaikalta – omalle hammasharjalle ei ole paikkaa, huone on täynnä muuttokamoja ja kaikki on hukassa. Löytyy uusia tavaroita. Piano on epävireessä.
Ja vanhimman koiran tuhka odottaa rasiassa, jota en ole vielä nähnyt. :| Vaikka kipu on muuttunut lämmöksi, rakkaiksi muistoiksi ja onneksi siitä mitä oli, ei ikävä ole vähentynyt. En tiedä, voiko niin käydäkään.
Onneksi kotona odottaa toisaalta lauman kokoontumisajot, odotettu jälleennäkeminen ja todennäköisesti aivan hulvaton riehuminen. :D Ja onneksi on mökki, johon lähteä koko lauman kanssa, esitellä Kissa Maailman Parhaalle Paikalle, uida koirien kanssa ja opettaa Tanque käymään saunassa. Siellä meidän kaikkien kelpaa juosta pallon perässä ja vahtia oravia, kiipeillä puissa ja paistatella keskikesän auringossa.
Tänä kesänä taidan paistaa ainakin yhden oman makkaran ja jakaa sen maailman täydellisimmän lauman kesken. <3
Tänään käytiin harjoitusajelulla Kissan kanssa, kun vein Hannun töihin ja me jatkettiin siitä Kissan kanssa eläinlääkäriin. Meidän ihana lääkärimme Laura rokotti ja sirutti pikkupojan ilman että viiksikarvakaan värähti, siihen kun joskus pääsisi. <3
Sirutuspiikki on kyllä mielettömän paksu, saa omat lävistykset tuntumaan lasten leikiltä.
Mutta nyt on koko lauman passit ja rokotukset tarkastettu, lisäksi tytöt lisättiin Kanarian saarten omaan mikrosirutietokantaan. Meistä pidetään niin hyvää huolta, ettei tarvitse kantaa murhetta mistään.
Nyt alkaa oikeasti mieleen piirtyä se totuus, että lähtö on edessä, tasan kahden viikon päästä. Mitä lähemmäs päivä tulee, sitä ennemmän tuntuu siltä, että onkin jättämässä oman kodin eikä palaamassa kotiin. Alkukodista lähdöstä on niin monta vuotta, että se ei enää tunnu kokonaan kodilta vaan kyläpaikalta – omalle hammasharjalle ei ole paikkaa, huone on täynnä muuttokamoja ja kaikki on hukassa. Löytyy uusia tavaroita. Piano on epävireessä.
Ja vanhimman koiran tuhka odottaa rasiassa, jota en ole vielä nähnyt. :| Vaikka kipu on muuttunut lämmöksi, rakkaiksi muistoiksi ja onneksi siitä mitä oli, ei ikävä ole vähentynyt. En tiedä, voiko niin käydäkään.
Onneksi kotona odottaa toisaalta lauman kokoontumisajot, odotettu jälleennäkeminen ja todennäköisesti aivan hulvaton riehuminen. :D Ja onneksi on mökki, johon lähteä koko lauman kanssa, esitellä Kissa Maailman Parhaalle Paikalle, uida koirien kanssa ja opettaa Tanque käymään saunassa. Siellä meidän kaikkien kelpaa juosta pallon perässä ja vahtia oravia, kiipeillä puissa ja paistatella keskikesän auringossa.
Tänä kesänä taidan paistaa ainakin yhden oman makkaran ja jakaa sen maailman täydellisimmän lauman kesken. <3
tiistai 20. huhtikuuta 2010
Ponia ostamassa
Seuraa virallinen tiedote!
Kyseinen henkilö tunnustaa viettävänsä aikaansa maailman täydellisimmän aviomiehen seurassa. Kun Johnny Deppkin meni ja paljastui savuttelijaksi kerta. Nii.
Hannu meni ja etsi ja suunnitteli ja varasi meille kaikille Kissaa myöten matkan Suomeen. Ilman että minä edes vihjailin. On se ihana. <3
Ja sitten ihan mystisesti huomasin, että elämä ei olekaan niin kauheaa ja että olin stressannut matkaa kotiin aivan hirveästi. Niin hirveästi, että suurimman osan aikaa olin varma, että ennemmin kuolen kuin ikinä pääsen siihen päivään asti, että olisin oikeasti lähdössä.
Ja sitten yhtäkkiä kaikki olikin selvää. :)
Mikä täydellisintä, osun Suomeen juuri Ulrin syntymäpäiväksi. ^______________^
Ja! *tadadadada* saan oman ponin!! :D
Menin nimittäin luvanneeksi sosiaaliturvatoimistossa, että jos täti ihan siitä vaan menee ja kirjoittaa lapun jolla pääsen lääkäriin ihan laillisesti vaikka viitenä päivänä viikossa valittamaan mitä tahansa turhanpäiväistä vaivaa niin ostan ponin.
Ja se hitto meni ja kirjoitti! *nauraa*
Menimme toimistoon lähinnä katsomaan, onko siellä 50 vai 60 asiakkaan jono ja löysimmekin lähes tyhjän odotushuoneen. Ja tämä siis matkalla kotiin hakemasta ihan ikiomaa ja lähes kehyksiin laitettavaa N.I.E.tä (El número de identidad de extranjero).
Eilen tuntui, että näihin viimeisiin hetkiin NIEttömänä persoonana tiivistyy koko prosessin abstraktius ja tunnelma.
Kun nimittäin olimme vihdoin saaneet kasaan kaikki vaadittavat paperit (joiden identiteetti ja olemassaolo tuli selvittää erehdyksen, epäonnistumisen ja epäonnistumisen kautta) ja pääsimme pitkän jonotuksen jälkeen poliisilaitokselle, virkailija sanoi sen yhden lauseen, jota en siinä tilanteessa halua kuulla. "Tiene un problema." Niin, kaikkihan sen ymmärtää. Että probleemi on!
Hittolainen, olin varma että nyt ne tulevat ja päättävät, että aivan on laittomasti tämä nainen täällä, viekää pois!
Virkailija käänsi tietokoneen näytön meitä kohti ja osoitti ruutua. Sydämeni käpertyi pieneksi ja hengittämättömäksi yrittäessäni ymmärtää, mikä ongelma meillä tällä kertaa oli. Ja kuten yleinen karmamme arvattavaksi saattaa, oli ilmeisesti koko poliisilaitoksen tietokoneisto jumissa. Ei siis NIEtä tänään, mutta tulkaa toki huomenna uudelleen!
Ja niin me viritimme herätyskellon aamuksi ja siirsimme sitä nukkumattoman yön jälkeen vähän myöhemmäksi. Mikä tarkoittaa sitä, että Hannu nukkui neljästä eteenpäin ja minä aloin katsoa viideltä elokuvaa. *nauraa*
No niin, tokkuraisina suuntasimme tänä aamuna laitokselle, jossa vastassa olivat tietysti aivan eri ihmiset. Ja minun paperini, jotka olivat eilen jääneet poliisien turvalliseen huostaan, olivat luonnollisesti hukassa. Kunnes onneksi huomasin ne siistissä nipussa pöydän kulmalla, kun huonetta penkova virkailijamme oli kääntämässä suunnilleen neljättä kaappia ympäri. Hänen ilmeensä oli kieltämättä melko helpottunut. :D Ja sitten se tuli taas, papereiden tietoja näpytellessä. Arvaatte jo sanan: "Un problema"!
Vannon pyhien kirjoitusten kautta, että unohdin hengittää ja jähmetyin paikoilleni. NOT REAL!! Ja sitten virkailijasetämme kysyi ymmällään, oliko äitini nimessä ihan OIKEASTI kaksi i-kirjainta. Juu, ihan oikeasti on kaksi. Näillä on aivan mahdoton kammo kaksoisvokaaleja ja -konsonantteja kohtaan.
Ja voi, sitten näin auliin setämme liikkuvan kohti laatikostoa, jonka kätköistä hän etsi käsiinsä sinisen, ihanan, tutunnäköisen NIE-paperin, asetteli sen hellästi ja rakastavasti tulostimeen (joka toimi!) ja sain seurata tähänastisen elämäni lähes arvokkaimman ja tärkeimmän paperin syntymää. Oma NIE!
Sain kuljetettua hieman vastahakoisen, töihinsuuntautuvan Hannun sosiaalitoimistoon, joka sattui olemaan mukavasti matkan varrella, houkutellen uhria mielikuvilla pitkästä keskiviikkoaamusta ilman aikaista heräämistä ja pakollista jonottamista toimistoissa. Ja se tosiaan kannatti, kuten jo tiedättekin!
Minä saan oman ponin! *happy dance*
Kyseinen henkilö tunnustaa viettävänsä aikaansa maailman täydellisimmän aviomiehen seurassa. Kun Johnny Deppkin meni ja paljastui savuttelijaksi kerta. Nii.
Hannu meni ja etsi ja suunnitteli ja varasi meille kaikille Kissaa myöten matkan Suomeen. Ilman että minä edes vihjailin. On se ihana. <3
Ja sitten ihan mystisesti huomasin, että elämä ei olekaan niin kauheaa ja että olin stressannut matkaa kotiin aivan hirveästi. Niin hirveästi, että suurimman osan aikaa olin varma, että ennemmin kuolen kuin ikinä pääsen siihen päivään asti, että olisin oikeasti lähdössä.
Ja sitten yhtäkkiä kaikki olikin selvää. :)
Mikä täydellisintä, osun Suomeen juuri Ulrin syntymäpäiväksi. ^______________^
Ja! *tadadadada* saan oman ponin!! :D
Menin nimittäin luvanneeksi sosiaaliturvatoimistossa, että jos täti ihan siitä vaan menee ja kirjoittaa lapun jolla pääsen lääkäriin ihan laillisesti vaikka viitenä päivänä viikossa valittamaan mitä tahansa turhanpäiväistä vaivaa niin ostan ponin.
Ja se hitto meni ja kirjoitti! *nauraa*
Menimme toimistoon lähinnä katsomaan, onko siellä 50 vai 60 asiakkaan jono ja löysimmekin lähes tyhjän odotushuoneen. Ja tämä siis matkalla kotiin hakemasta ihan ikiomaa ja lähes kehyksiin laitettavaa N.I.E.tä (El número de identidad de extranjero).
Eilen tuntui, että näihin viimeisiin hetkiin NIEttömänä persoonana tiivistyy koko prosessin abstraktius ja tunnelma.
Kun nimittäin olimme vihdoin saaneet kasaan kaikki vaadittavat paperit (joiden identiteetti ja olemassaolo tuli selvittää erehdyksen, epäonnistumisen ja epäonnistumisen kautta) ja pääsimme pitkän jonotuksen jälkeen poliisilaitokselle, virkailija sanoi sen yhden lauseen, jota en siinä tilanteessa halua kuulla. "Tiene un problema." Niin, kaikkihan sen ymmärtää. Että probleemi on!
Hittolainen, olin varma että nyt ne tulevat ja päättävät, että aivan on laittomasti tämä nainen täällä, viekää pois!
Virkailija käänsi tietokoneen näytön meitä kohti ja osoitti ruutua. Sydämeni käpertyi pieneksi ja hengittämättömäksi yrittäessäni ymmärtää, mikä ongelma meillä tällä kertaa oli. Ja kuten yleinen karmamme arvattavaksi saattaa, oli ilmeisesti koko poliisilaitoksen tietokoneisto jumissa. Ei siis NIEtä tänään, mutta tulkaa toki huomenna uudelleen!
Ja niin me viritimme herätyskellon aamuksi ja siirsimme sitä nukkumattoman yön jälkeen vähän myöhemmäksi. Mikä tarkoittaa sitä, että Hannu nukkui neljästä eteenpäin ja minä aloin katsoa viideltä elokuvaa. *nauraa*
No niin, tokkuraisina suuntasimme tänä aamuna laitokselle, jossa vastassa olivat tietysti aivan eri ihmiset. Ja minun paperini, jotka olivat eilen jääneet poliisien turvalliseen huostaan, olivat luonnollisesti hukassa. Kunnes onneksi huomasin ne siistissä nipussa pöydän kulmalla, kun huonetta penkova virkailijamme oli kääntämässä suunnilleen neljättä kaappia ympäri. Hänen ilmeensä oli kieltämättä melko helpottunut. :D Ja sitten se tuli taas, papereiden tietoja näpytellessä. Arvaatte jo sanan: "Un problema"!
Vannon pyhien kirjoitusten kautta, että unohdin hengittää ja jähmetyin paikoilleni. NOT REAL!! Ja sitten virkailijasetämme kysyi ymmällään, oliko äitini nimessä ihan OIKEASTI kaksi i-kirjainta. Juu, ihan oikeasti on kaksi. Näillä on aivan mahdoton kammo kaksoisvokaaleja ja -konsonantteja kohtaan.
Ja voi, sitten näin auliin setämme liikkuvan kohti laatikostoa, jonka kätköistä hän etsi käsiinsä sinisen, ihanan, tutunnäköisen NIE-paperin, asetteli sen hellästi ja rakastavasti tulostimeen (joka toimi!) ja sain seurata tähänastisen elämäni lähes arvokkaimman ja tärkeimmän paperin syntymää. Oma NIE!
Sain kuljetettua hieman vastahakoisen, töihinsuuntautuvan Hannun sosiaalitoimistoon, joka sattui olemaan mukavasti matkan varrella, houkutellen uhria mielikuvilla pitkästä keskiviikkoaamusta ilman aikaista heräämistä ja pakollista jonottamista toimistoissa. Ja se tosiaan kannatti, kuten jo tiedättekin!
Minä saan oman ponin! *happy dance*
maanantai 12. huhtikuuta 2010
Tiedotuksia
Henkilö tässä *vilkuttaa* on kokenut varsin monipuolisen, ihmettä herättävän ja jännittävän kevään.
Olo on ollut kuin lääketehtaan kanilla, joka ennen edellisen lääkkeen vaikutuksen haihduttua altistetaan seuraavalle kokeiltavalle.
Kuukausiin en ole tuntenut, että minulla olisi mainittavaa kerrottavaa – en nukkunut, nousin aamuyöstä, yritin syödä urheasti, yritin opiskella, yritin nukkua päiväunet, yritin hymyillä vaadittaessa. Niin että yrittämiseksi on jäänyt nämä kuukaudet.
Kirjoitapa siitä sitten kiinnostavasti!
"Tänään yrittäminen saavutti vihdoin seuraavan tason ja huomasin suhtautuvani epäonnistumiseen lempeällä ymmärryksellä. Nyökkäsin nurkassa lymyävälle epäonnistumiselle, kurotuin silittämään sen karvatupsuista päätä ja kerroin sille ymmärtäväni. Eihän edes yrittämisen yrittäminen voi onnistua joka kerta!. Silti jatkamme yrittämistä, epäonnistuminen ja minä, kunnes yrittäminen joko tajuaa lähteä kävelemään kokonaan tai vihdoin taipuu liittymään resuiseen joukkoomme."
Tässäpä se, seuraava kirjallinen läpimurto!
Mutta voisinhan kirjoittaa tuntikausien lääkärissäjonottamisesta?!
Tai siitä, miten uskomattoman monimutkaista ja vaikeaa voi olla yhden vaatimattoman sosiaaliturvan hankkiminen tässä maassa.
Tai siitä, miten lääkkeitten kontrolloimaton vaihtaminen voi saada ihmisen käyttäytymään täysin arvaamattomalla tavalla. Siinä vasta mielenkiintoinen kokemus! Vaihteeksi jotain aivan uutta!
Mutta jollain lämpimällä ymmärryksellä olen tavoittavani yleisöstä tunteen, että tämä ei ollut nyt aivan sitä mitä täältä tultiin hakemaan!
"Missä ovat ne kaikki valokuvat, joita lupasit?!"
"Mikä kirjoitustahti tämä muka on, ei tässä ole koko kuukautta aikaa odotella!"
"Ihanko jää yrittämiseksi tämäkin osa elämästä? Ota nyt hyvä ihminen ote!"
Tällä hetkellä koemme tuskallista synnytystä, jonka tuloksena odotetaan matkalippuja Suomeen. Ja mikä siinä sitten on yrittämistä?
Se, että mukaan pitää saada myös koko laumallinen eläimiä, eikä niiden kanssa mielellään vaihtele kovin monesta koneesta toiseen matkan aikana.
Se, että tältä saarelta ei kerta kaikkiaan pääse suoraa Suomeen ennen syyskuun loppua. Se, että nekin suunnitelmat, jotka kuulostivat oikein hyviltä, osoittautuivat mahdottomiksi.
Ja siinä vasta yrittämistä onkin, että saisi aikaiseksi tehdä kaikki ne asiat, joita lähteminen vaatii. Kun usein tästä tuohon on liian pitkä matka liikkua ja seuraavaan tuntiin valmistautuminen vie suurimman osan energiasta.
Ja niin, voisinhan kirjoittaa siitä, miten valon kulku seinällä muuttuu viikosta toiseen. Miten kiehtovia kuvioita varjot muodostavatkaan öisin kotiin, jonka luuli näyttävän tutulta. Tai siitä, miten kahden tuikun valossa näkee lukea aivan erinomaisesti, jos sitä on harjoitellut tarpeeksi!
Tämän kaiken sijaan lahjoitan teille iloisen runon, jonka alitajuntani eilen tuotti.
Yritetään siis suhtautua postitiivisesti siihen, että sain kirjoitettua tänne edes nyt ja edes tämän verran. :)
I want to be
a reflection of light
and dance on
the waves at night
I want to be
a whispering wind
which bends the
finest of hays
I want to be
as weightless and
silent as darkness
beneath a wing
And I want to be
so white and still
as snow at the heart
of the longest winter
Olo on ollut kuin lääketehtaan kanilla, joka ennen edellisen lääkkeen vaikutuksen haihduttua altistetaan seuraavalle kokeiltavalle.
Kuukausiin en ole tuntenut, että minulla olisi mainittavaa kerrottavaa – en nukkunut, nousin aamuyöstä, yritin syödä urheasti, yritin opiskella, yritin nukkua päiväunet, yritin hymyillä vaadittaessa. Niin että yrittämiseksi on jäänyt nämä kuukaudet.
Kirjoitapa siitä sitten kiinnostavasti!
"Tänään yrittäminen saavutti vihdoin seuraavan tason ja huomasin suhtautuvani epäonnistumiseen lempeällä ymmärryksellä. Nyökkäsin nurkassa lymyävälle epäonnistumiselle, kurotuin silittämään sen karvatupsuista päätä ja kerroin sille ymmärtäväni. Eihän edes yrittämisen yrittäminen voi onnistua joka kerta!. Silti jatkamme yrittämistä, epäonnistuminen ja minä, kunnes yrittäminen joko tajuaa lähteä kävelemään kokonaan tai vihdoin taipuu liittymään resuiseen joukkoomme."
Tässäpä se, seuraava kirjallinen läpimurto!
Mutta voisinhan kirjoittaa tuntikausien lääkärissäjonottamisesta?!
Tai siitä, miten uskomattoman monimutkaista ja vaikeaa voi olla yhden vaatimattoman sosiaaliturvan hankkiminen tässä maassa.
Tai siitä, miten lääkkeitten kontrolloimaton vaihtaminen voi saada ihmisen käyttäytymään täysin arvaamattomalla tavalla. Siinä vasta mielenkiintoinen kokemus! Vaihteeksi jotain aivan uutta!
Mutta jollain lämpimällä ymmärryksellä olen tavoittavani yleisöstä tunteen, että tämä ei ollut nyt aivan sitä mitä täältä tultiin hakemaan!
"Missä ovat ne kaikki valokuvat, joita lupasit?!"
"Mikä kirjoitustahti tämä muka on, ei tässä ole koko kuukautta aikaa odotella!"
"Ihanko jää yrittämiseksi tämäkin osa elämästä? Ota nyt hyvä ihminen ote!"
Tällä hetkellä koemme tuskallista synnytystä, jonka tuloksena odotetaan matkalippuja Suomeen. Ja mikä siinä sitten on yrittämistä?
Se, että mukaan pitää saada myös koko laumallinen eläimiä, eikä niiden kanssa mielellään vaihtele kovin monesta koneesta toiseen matkan aikana.
Se, että tältä saarelta ei kerta kaikkiaan pääse suoraa Suomeen ennen syyskuun loppua. Se, että nekin suunnitelmat, jotka kuulostivat oikein hyviltä, osoittautuivat mahdottomiksi.
Ja siinä vasta yrittämistä onkin, että saisi aikaiseksi tehdä kaikki ne asiat, joita lähteminen vaatii. Kun usein tästä tuohon on liian pitkä matka liikkua ja seuraavaan tuntiin valmistautuminen vie suurimman osan energiasta.
Ja niin, voisinhan kirjoittaa siitä, miten valon kulku seinällä muuttuu viikosta toiseen. Miten kiehtovia kuvioita varjot muodostavatkaan öisin kotiin, jonka luuli näyttävän tutulta. Tai siitä, miten kahden tuikun valossa näkee lukea aivan erinomaisesti, jos sitä on harjoitellut tarpeeksi!
Tämän kaiken sijaan lahjoitan teille iloisen runon, jonka alitajuntani eilen tuotti.
Yritetään siis suhtautua postitiivisesti siihen, että sain kirjoitettua tänne edes nyt ja edes tämän verran. :)
I want to be
a reflection of light
and dance on
the waves at night
I want to be
a whispering wind
which bends the
finest of hays
I want to be
as weightless and
silent as darkness
beneath a wing
And I want to be
so white and still
as snow at the heart
of the longest winter
Tilaa:
Kommentit (Atom)