On saatava avautua tänne. Argh!
Olimme tänään markkinoilla, kun yhtäkkiä naisääni sanoi vierestämme, että no moi moi, onpa kiva kuulla omaa kieltä! *lirkuttaa*
Ensin se kyseli ihan tavallisesti, että kuinkas kauan te täällä ootte ja ihmetteli että ai kolme vuotta ja että hekin on vähän katselemassa täällä, kun haaveilevat muuttavansa tänne. Ja sitten se alkoi kaivaa laukustaan suomenkielistä Herätkää!-lehteä, että tässä olisi vielä tämmönen. Voi Jeesus sentään!!! Ettei edes parintuhannen kilometrin päässä kotoa saa olla rauhassa sielunpelastajilta (-syöjiltä).
No minäpä sanoin sille tädille kohteliaasti, kun se kysyi, tulisikohan tällaista luettua, että ei varmaan, kun ei kumpikaan kuuluta kirkkoon, ja taivaan ilmestys, se alkoi tunkea sitä takaisin laukkuunsa sanoen, että ei halua painostaa. Minä juhlin mielessäni, että hyvä täti, loistavaa! Mutta ei... juhlin aivan liian aikaisin.
Täti kun alkaa paapottaa seuraavaksi, ilman hengenvetoa välissä, että kyllä näitä asioita on hyvä ajatella jo näin nuorena ja plaa plaa plaa... Nyt kun kysyin Hannulta, et mitä se siinä sanoi, niin se vastasi, ettei mitään kuvaa, kun sillä oli jo siinä vaiheessa filtterit niin täysillä. :D
Voi miksi, miksi vasta nyt tulee mieleen, että olisi pitänyt sanoa, että kuule täti kun minä olen eronnut kirkosta ihan nimen omaan sitä varten, että minä olen ajatellut.
No, eipä siinä mitään, yritettiin pitää hymy pyllyssä (kiitos äiti, ilman sua en ikinä käyttäisi näitä sanoja :) ja jatkettiin paprikoiden ostamista.
No, päästiin markkinoilta bussipysäkille, sille pysäkille, jolle ei ikinä ennen oltu menty, kun ei ihan tietty, missä se on. Tänään se oli kuitenkin lähempänä kuin mein vakiopysäkki. Naurettiin itseämme kipeeksi siinä vaiheessa ja Hannu sanoi, että se oli meinannut revetä nauramaan millä hetkellä hyvänsä sen tädin paapottaessa. Niin johan!! Siellä se sama tantta seisoo tien toisella puolella kera vaaleanpunapaitaisen miehensä ja ne silminnähtävällä hetkellä bongaa meidät ja se setä alkaa tulla tien yli kohti pysäkkiä. Siinä vaiheessa ei naurattanut enää yhtään.
Maailmanmatkaajan varmuudella se tervehti meitä ja voi mitä kaikkea se ehtikään selittää, ennen kuin sinuattu bussi tuli. Hyvin pian sen miehen vanavedessä tuli se alkuperäinen paapottajanainen ja siinä ne sitten paapotti yhdessä ja erikseen, että on asuttu monta vuotta Floridassa ja nähty vaikka mitä ja sitten se setä alkaa kaivaa laukustaan - ette ikinä arvaa! - Herätkää!-lehteä. Luojan kiitos se täti osasi vaikuttaa vähän vaivautuneelta, kun se sanoi sille sedälle, että hän on jo tarjonnut. Ja koska en jaksanut enää alkaa vääntää, sanoin, että eihän sitä kehtaa kahta kertaa kieltäytyä. :D
Ja silloin se bussi tuli. <3
Mutta oikeasti!! Mitä ne on ajatellut kun ne on lähtenyt Suomesta? Onko ne ihan oikein vartavasten tullut pelastamaan juhlivia turisteja? Miksi ihmeessä ne kantelee suomenkielisiä lehtiä täällä Espanjassa?
Ja mitä tästä opimme tulevaisuuden varalle?
Opettelemme puhumaan espanjaa hyyyvin nopeasti ja sen jälkeen julkisilla paikoilla ei enää suomea puhuta.
¡No comprendo vaan, kaikki epämiellyttävät käännyttäjäturistit!
lauantai 31. lokakuuta 2009
keskiviikko 28. lokakuuta 2009
Minä täällä hei!
¡Hola amigos! ¿Comó estas?
Viisi sanaa päivälle:
1. Auto
Meille on ihan oikeasti tulossa auto ja se tuntuu hurjalta. Keski-ikä, täältä tullaan! Elukoita on, kohta on auto, sitten puuttuu enää se omakotitalo ja puolitoista lasta. Mutta hei, mehän asutaan isommankin perheen kokosessa kämpässä, et oikeestaan uupuu enää se muksu. Ehkä esitänkin asian Hannulle näin, jos se sitten sisäistäisi, että me tarvitaan vauva. ^_______^
Miten pääsin autosta vauvaan näin nopeasti? Tän täytyy olla jo jonkinlainen ennätys!
Mutta siis, eilen täytettiin autolainahakemus, vaikka tämä on edelleen sitä mieltä, että kun toisella on kerran rahaa ja toinen saa sitä hyvällä syötöllä niin mitään lainoja kannata ottaa. Mutta kattoo nyt mitä ne sieltä sanoo. Joka tapauksessa, söpö auto on bongattu ja alustavasti varailtukin, tänään mies käy siellä kai tekemässä pitemmän ajan varauksen, joka maksaa pari kymppiä. Onneksi järkevänä naisena sanouduin tästä koko autotouhusta irti jo ihan alkuvaiheessa. Oma on autonsa, valkatkoon itte kans. :D
2. Syksy
Täälläkin on havaittavaissa jonkinlaista muutosta ilmanalassa. Kasvit alkavat kukkia, kun kaikkea energiaa ei tarvitse kuluttaa hengissäpysymiseen auringon paahteessa. Meidän köynnösaita on aivan oranssinaan valtavista kukkatertuista, yritän ryhdistäytyä kuvalla lähiaikoina. Calle Candelarialla tuossa vieressä on pari puuta, jotka on sisäistänyt syksyn tositarkoituksen ja vaihtavat minun sisäisen kelloni mukaan lehtensä ihan oikeaan aikaan. Kadulla on muutaman metrin matkalla suunnaton määrä kuivia, kahisevia lehtiä, joissa riemulla kahlaan joka kerta kun kävelemme siitä koirien kanssa ohi.
Kaipaan syksyä valtavasti, niin että sattuu. Kaipaan kirpeän raikkaita syyspäiviä, jolloin kävelemme meren rannalla koirien kanssa, kaipaan tihkusateisia tuulipäiviä, kaipaan sateenvarjoja ja pilviä. Täällä on liikaa aurinkoa, liikaa valoa, liian kirkasta. Onneksi täälläkin päivät kuitenkin lyhenevät ja illat alkavat olla viileitä. Voin siis kietoutua peittoon ja kuvitella, että pimeydessä ikkunan takana lentävät lehdet ja sumu nousee puiston ruohikon ylle. Miten kaipaankaan Meri-Rastilaan!
3. Kulttuuri
Vaikka juuri valitinkin hyvän siivun, viihdyn täällä tosiasiassa varsin hyvin. En ole oikein ikinä tuntenut sopeutuvani suomalaiseen jurotuskulttuuriin. Olen liian hassu, liian puhelias, liian halaileva ja lähelle tunkeva. Siis toisinaan. Toisina päivinä taas olen äärettömän onnellinen, kun suomalaiset osaavat tulkita sen ilmeen, joka sanoo, etten kaipaa vähääkään seuraa.
Täällä ihmiset vain ihan oikeasti tuntuvat olevan hyväntuulisempia, avoimempia ja positiivisempia kuin Suomessa. En ehkä ihan uskonut eroon ennen kuin pääsin todistamaan sitä itse. Ehkä ajattelin, että ihmisiä on niin monenlaisia ja niin erilaisia joka puolella maailmaa, että geneerisesti lopputulos on sama. Mutta ei. Täällä aurinko on etsinyt tiensä myös ihmisten sydämiin.
Täällä myös ollaan avoimen avuliaita, guaguassa (bussissa. :) pidetään hyvää huolta vanhuksista, tuntuu, että täällä mummuja pidetään yleisinä lemmikkeinä, joita täytyy paijata ja joiden hyvinvoinnista täytyy pitää huolta. Täällä puoli bussia huutaa kuskia odottamaan, jos vanhus ei ole päässyt turvallisesti istumaan bussin lähtiessä liikkeelle. Välittäminen tuntuu aidolta eikä pakkokasvatuksen tulokselta, niin kuin usein Suomessa varsinkin nuorten kohdalla tuntuu.
4. Kissa
...on parasta, mitä on tapahtunut pitkiin, pitkiin aikoihin! Niille, jotka eivät satu seuraamaan elämäämme tiiviisti muuten kerrottakoon, että kissa muutti meille sattumalta ilman varoitusaikaa, täysin onnettomana tapauksena. Koirat löysivät sen tieltä, se oli niin pieni, käsittämättömän pikkuruinen, yhdelle kädelle mahtuva. Sen silmät, nenä ja korvat olivat muurautuneet umpeen ja se oli niin heikko, että ensimmäiset päivät se vain nukkui. Veimme sen eläinlääkäriin, en oikein ole varma miksi. Osittain kai lopetettavaksi, ettei se joutuisi kuolemaan nälkään tielle. Ehkä jossain syvällä myös toivoimme, että siitä voisi vielä kasvaa onnellinen ja kaunis kissa.
Tällä hetkellä sylissäni, kirjoittaessani, kehrää puolitoistakiloinen, kauniin valkoinen poika. Se on täysin terve, löytämisestä tulee huomenna viisi viikkoa. Vanhoja kuvia, jo usean viikon takaa, löytyy muutamia täältä. Kuvista voi myös päätellä, miten Kissan ja tyttöjen yhteiselämä sujuu. <3
5. Rohkeus
Olen ollut muy, muy negrita viime aikoina. Olen uskaltanut nauraa espanjantunnilla, ihan vähän ystävystyä ihmisten kanssa siellä, jopa osoittanut tietämättömyyteni ja kysynyt, kun en ole tiennyt. Kukaan ei ole vielä pilkannut tai nauranut, enkä ole edes huonoin. :)
Olen uskaltanut ottaa sellaiset silmälasit kuin halusin, vaikka nyt en enää olekaan niin rohkea ja pelkään, että ne on liian erilaiset. Mutta kun saan ne toivottavasti tällä viikolla käyttöön, toivon taas uskaltavani pitää niistä. Uskalsin vuosien haaveilun jälkeen lävistää huuleni (labret), en siksi, että olisin pelännyt itse lävistämistä tai kipua, vaan siksi, että pelkäsin ihmisten tuomitsevan päätökseni. Aivan kuin silmälasienkin kanssa.
Siis pikku hiljaa alan uskaltaa tehdä omia päätöksiäni, omien tunteideni ja halujeni pohjalta. Pikku hiljaa alan tunnistaa omia toiveitani, enkä vain suorita muiden tahtoa ja odotuksia. Ja vielä hitaammin - vielä epävarmemmin - opettelen uskomaan ja luottamaan siihen, että minua rakastetaan silti. Olen peloissani, paljon, mutta vielä enemmän olen riemuissani. Ehkä opin vielä elämään sitä elämää, jonka minä haluan!
Viisi sanaa päivälle:
1. Auto
Meille on ihan oikeasti tulossa auto ja se tuntuu hurjalta. Keski-ikä, täältä tullaan! Elukoita on, kohta on auto, sitten puuttuu enää se omakotitalo ja puolitoista lasta. Mutta hei, mehän asutaan isommankin perheen kokosessa kämpässä, et oikeestaan uupuu enää se muksu. Ehkä esitänkin asian Hannulle näin, jos se sitten sisäistäisi, että me tarvitaan vauva. ^_______^
Miten pääsin autosta vauvaan näin nopeasti? Tän täytyy olla jo jonkinlainen ennätys!
Mutta siis, eilen täytettiin autolainahakemus, vaikka tämä on edelleen sitä mieltä, että kun toisella on kerran rahaa ja toinen saa sitä hyvällä syötöllä niin mitään lainoja kannata ottaa. Mutta kattoo nyt mitä ne sieltä sanoo. Joka tapauksessa, söpö auto on bongattu ja alustavasti varailtukin, tänään mies käy siellä kai tekemässä pitemmän ajan varauksen, joka maksaa pari kymppiä. Onneksi järkevänä naisena sanouduin tästä koko autotouhusta irti jo ihan alkuvaiheessa. Oma on autonsa, valkatkoon itte kans. :D
2. Syksy
Täälläkin on havaittavaissa jonkinlaista muutosta ilmanalassa. Kasvit alkavat kukkia, kun kaikkea energiaa ei tarvitse kuluttaa hengissäpysymiseen auringon paahteessa. Meidän köynnösaita on aivan oranssinaan valtavista kukkatertuista, yritän ryhdistäytyä kuvalla lähiaikoina. Calle Candelarialla tuossa vieressä on pari puuta, jotka on sisäistänyt syksyn tositarkoituksen ja vaihtavat minun sisäisen kelloni mukaan lehtensä ihan oikeaan aikaan. Kadulla on muutaman metrin matkalla suunnaton määrä kuivia, kahisevia lehtiä, joissa riemulla kahlaan joka kerta kun kävelemme siitä koirien kanssa ohi.
Kaipaan syksyä valtavasti, niin että sattuu. Kaipaan kirpeän raikkaita syyspäiviä, jolloin kävelemme meren rannalla koirien kanssa, kaipaan tihkusateisia tuulipäiviä, kaipaan sateenvarjoja ja pilviä. Täällä on liikaa aurinkoa, liikaa valoa, liian kirkasta. Onneksi täälläkin päivät kuitenkin lyhenevät ja illat alkavat olla viileitä. Voin siis kietoutua peittoon ja kuvitella, että pimeydessä ikkunan takana lentävät lehdet ja sumu nousee puiston ruohikon ylle. Miten kaipaankaan Meri-Rastilaan!
3. Kulttuuri
Vaikka juuri valitinkin hyvän siivun, viihdyn täällä tosiasiassa varsin hyvin. En ole oikein ikinä tuntenut sopeutuvani suomalaiseen jurotuskulttuuriin. Olen liian hassu, liian puhelias, liian halaileva ja lähelle tunkeva. Siis toisinaan. Toisina päivinä taas olen äärettömän onnellinen, kun suomalaiset osaavat tulkita sen ilmeen, joka sanoo, etten kaipaa vähääkään seuraa.
Täällä ihmiset vain ihan oikeasti tuntuvat olevan hyväntuulisempia, avoimempia ja positiivisempia kuin Suomessa. En ehkä ihan uskonut eroon ennen kuin pääsin todistamaan sitä itse. Ehkä ajattelin, että ihmisiä on niin monenlaisia ja niin erilaisia joka puolella maailmaa, että geneerisesti lopputulos on sama. Mutta ei. Täällä aurinko on etsinyt tiensä myös ihmisten sydämiin.
Täällä myös ollaan avoimen avuliaita, guaguassa (bussissa. :) pidetään hyvää huolta vanhuksista, tuntuu, että täällä mummuja pidetään yleisinä lemmikkeinä, joita täytyy paijata ja joiden hyvinvoinnista täytyy pitää huolta. Täällä puoli bussia huutaa kuskia odottamaan, jos vanhus ei ole päässyt turvallisesti istumaan bussin lähtiessä liikkeelle. Välittäminen tuntuu aidolta eikä pakkokasvatuksen tulokselta, niin kuin usein Suomessa varsinkin nuorten kohdalla tuntuu.
4. Kissa
...on parasta, mitä on tapahtunut pitkiin, pitkiin aikoihin! Niille, jotka eivät satu seuraamaan elämäämme tiiviisti muuten kerrottakoon, että kissa muutti meille sattumalta ilman varoitusaikaa, täysin onnettomana tapauksena. Koirat löysivät sen tieltä, se oli niin pieni, käsittämättömän pikkuruinen, yhdelle kädelle mahtuva. Sen silmät, nenä ja korvat olivat muurautuneet umpeen ja se oli niin heikko, että ensimmäiset päivät se vain nukkui. Veimme sen eläinlääkäriin, en oikein ole varma miksi. Osittain kai lopetettavaksi, ettei se joutuisi kuolemaan nälkään tielle. Ehkä jossain syvällä myös toivoimme, että siitä voisi vielä kasvaa onnellinen ja kaunis kissa.
Tällä hetkellä sylissäni, kirjoittaessani, kehrää puolitoistakiloinen, kauniin valkoinen poika. Se on täysin terve, löytämisestä tulee huomenna viisi viikkoa. Vanhoja kuvia, jo usean viikon takaa, löytyy muutamia täältä. Kuvista voi myös päätellä, miten Kissan ja tyttöjen yhteiselämä sujuu. <3
5. Rohkeus
Olen ollut muy, muy negrita viime aikoina. Olen uskaltanut nauraa espanjantunnilla, ihan vähän ystävystyä ihmisten kanssa siellä, jopa osoittanut tietämättömyyteni ja kysynyt, kun en ole tiennyt. Kukaan ei ole vielä pilkannut tai nauranut, enkä ole edes huonoin. :)
Olen uskaltanut ottaa sellaiset silmälasit kuin halusin, vaikka nyt en enää olekaan niin rohkea ja pelkään, että ne on liian erilaiset. Mutta kun saan ne toivottavasti tällä viikolla käyttöön, toivon taas uskaltavani pitää niistä. Uskalsin vuosien haaveilun jälkeen lävistää huuleni (labret), en siksi, että olisin pelännyt itse lävistämistä tai kipua, vaan siksi, että pelkäsin ihmisten tuomitsevan päätökseni. Aivan kuin silmälasienkin kanssa.
Siis pikku hiljaa alan uskaltaa tehdä omia päätöksiäni, omien tunteideni ja halujeni pohjalta. Pikku hiljaa alan tunnistaa omia toiveitani, enkä vain suorita muiden tahtoa ja odotuksia. Ja vielä hitaammin - vielä epävarmemmin - opettelen uskomaan ja luottamaan siihen, että minua rakastetaan silti. Olen peloissani, paljon, mutta vielä enemmän olen riemuissani. Ehkä opin vielä elämään sitä elämää, jonka minä haluan!
tiistai 27. lokakuuta 2009
Töh
Miksimiksimiksi tulee inspikset aina keskellä yötä? Kaikkeen?
En siis kirjoita nyt, mutta sain ongituksi taas salasanan talteen ja pääsen jatkamaan tänne kummallisia sepustuksiani.
Vaikkapa siitä, että täällä kaupungin siivouspataljoonat käyttää katuharjana palmunlehteä.
Tai siitä, että meillä asuu tätä nykyä mitä hurmaavin kissapoika, jonka tarinan haluaisin kirjoittaa tänne muistiin, vaikka suurin osa kuuleekin Kissasta enemmän kuin jaksaa kuunnella. :D
Mutta koska armaani työssäkäyvänä ihmisenä haluaa mennä nukkumaan nyt, olen kiltti ja vetäydyn hiljaisena sänkyyn myös.
Palaamme siis... pian!
Voikaa hyvin. <3
En siis kirjoita nyt, mutta sain ongituksi taas salasanan talteen ja pääsen jatkamaan tänne kummallisia sepustuksiani.
Vaikkapa siitä, että täällä kaupungin siivouspataljoonat käyttää katuharjana palmunlehteä.
Tai siitä, että meillä asuu tätä nykyä mitä hurmaavin kissapoika, jonka tarinan haluaisin kirjoittaa tänne muistiin, vaikka suurin osa kuuleekin Kissasta enemmän kuin jaksaa kuunnella. :D
Mutta koska armaani työssäkäyvänä ihmisenä haluaa mennä nukkumaan nyt, olen kiltti ja vetäydyn hiljaisena sänkyyn myös.
Palaamme siis... pian!
Voikaa hyvin. <3
Tilaa:
Kommentit (Atom)