Minä täällä hei!

¡Hola amigos! ¿Comó estas?

Viisi sanaa päivälle:

1. Auto

Meille on ihan oikeasti tulossa auto ja se tuntuu hurjalta. Keski-ikä, täältä tullaan! Elukoita on, kohta on auto, sitten puuttuu enää se omakotitalo ja puolitoista lasta. Mutta hei, mehän asutaan isommankin perheen kokosessa kämpässä, et oikeestaan uupuu enää se muksu. Ehkä esitänkin asian Hannulle näin, jos se sitten sisäistäisi, että me tarvitaan vauva. ^_______^
Miten pääsin autosta vauvaan näin nopeasti? Tän täytyy olla jo jonkinlainen ennätys!

Mutta siis, eilen täytettiin autolainahakemus, vaikka tämä on edelleen sitä mieltä, että kun toisella on kerran rahaa ja toinen saa sitä hyvällä syötöllä niin mitään lainoja kannata ottaa. Mutta kattoo nyt mitä ne sieltä sanoo. Joka tapauksessa, söpö auto on bongattu ja alustavasti varailtukin, tänään mies käy siellä kai tekemässä pitemmän ajan varauksen, joka maksaa pari kymppiä. Onneksi järkevänä naisena sanouduin tästä koko autotouhusta irti jo ihan alkuvaiheessa. Oma on autonsa, valkatkoon itte kans. :D

2. Syksy

Täälläkin on havaittavaissa jonkinlaista muutosta ilmanalassa. Kasvit alkavat kukkia, kun kaikkea energiaa ei tarvitse kuluttaa hengissäpysymiseen auringon paahteessa. Meidän köynnösaita on aivan oranssinaan valtavista kukkatertuista, yritän ryhdistäytyä kuvalla lähiaikoina. Calle Candelarialla tuossa vieressä on pari puuta, jotka on sisäistänyt syksyn tositarkoituksen ja vaihtavat minun sisäisen kelloni mukaan lehtensä ihan oikeaan aikaan. Kadulla on muutaman metrin matkalla suunnaton määrä kuivia, kahisevia lehtiä, joissa riemulla kahlaan joka kerta kun kävelemme siitä koirien kanssa ohi.
Kaipaan syksyä valtavasti, niin että sattuu. Kaipaan kirpeän raikkaita syyspäiviä, jolloin kävelemme meren rannalla koirien kanssa, kaipaan tihkusateisia tuulipäiviä, kaipaan sateenvarjoja ja pilviä. Täällä on liikaa aurinkoa, liikaa valoa, liian kirkasta. Onneksi täälläkin päivät kuitenkin lyhenevät ja illat alkavat olla viileitä. Voin siis kietoutua peittoon ja kuvitella, että pimeydessä ikkunan takana lentävät lehdet ja sumu nousee puiston ruohikon ylle. Miten kaipaankaan Meri-Rastilaan!

3. Kulttuuri

Vaikka juuri valitinkin hyvän siivun, viihdyn täällä tosiasiassa varsin hyvin. En ole oikein ikinä tuntenut sopeutuvani suomalaiseen jurotuskulttuuriin. Olen liian hassu, liian puhelias, liian halaileva ja lähelle tunkeva. Siis toisinaan. Toisina päivinä taas olen äärettömän onnellinen, kun suomalaiset osaavat tulkita sen ilmeen, joka sanoo, etten kaipaa vähääkään seuraa.
Täällä ihmiset vain ihan oikeasti tuntuvat olevan hyväntuulisempia, avoimempia ja positiivisempia kuin Suomessa. En ehkä ihan uskonut eroon ennen kuin pääsin todistamaan sitä itse. Ehkä ajattelin, että ihmisiä on niin monenlaisia ja niin erilaisia joka puolella maailmaa, että geneerisesti lopputulos on sama. Mutta ei. Täällä aurinko on etsinyt tiensä myös ihmisten sydämiin.
Täällä myös ollaan avoimen avuliaita, guaguassa (bussissa. :) pidetään hyvää huolta vanhuksista, tuntuu, että täällä mummuja pidetään yleisinä lemmikkeinä, joita täytyy paijata ja joiden hyvinvoinnista täytyy pitää huolta. Täällä puoli bussia huutaa kuskia odottamaan, jos vanhus ei ole päässyt turvallisesti istumaan bussin lähtiessä liikkeelle. Välittäminen tuntuu aidolta eikä pakkokasvatuksen tulokselta, niin kuin usein Suomessa varsinkin nuorten kohdalla tuntuu.

4. Kissa

...on parasta, mitä on tapahtunut pitkiin, pitkiin aikoihin! Niille, jotka eivät satu seuraamaan elämäämme tiiviisti muuten kerrottakoon, että kissa muutti meille sattumalta ilman varoitusaikaa, täysin onnettomana tapauksena. Koirat löysivät sen tieltä, se oli niin pieni, käsittämättömän pikkuruinen, yhdelle kädelle mahtuva. Sen silmät, nenä ja korvat olivat muurautuneet umpeen ja se oli niin heikko, että ensimmäiset päivät se vain nukkui. Veimme sen eläinlääkäriin, en oikein ole varma miksi. Osittain kai lopetettavaksi, ettei se joutuisi kuolemaan nälkään tielle. Ehkä jossain syvällä myös toivoimme, että siitä voisi vielä kasvaa onnellinen ja kaunis kissa.
Tällä hetkellä sylissäni, kirjoittaessani, kehrää puolitoistakiloinen, kauniin valkoinen poika. Se on täysin terve, löytämisestä tulee huomenna viisi viikkoa. Vanhoja kuvia, jo usean viikon takaa, löytyy muutamia täältä. Kuvista voi myös päätellä, miten Kissan ja tyttöjen yhteiselämä sujuu. <3

5. Rohkeus

Olen ollut muy, muy negrita viime aikoina. Olen uskaltanut nauraa espanjantunnilla, ihan vähän ystävystyä ihmisten kanssa siellä, jopa osoittanut tietämättömyyteni ja kysynyt, kun en ole tiennyt. Kukaan ei ole vielä pilkannut tai nauranut, enkä ole edes huonoin. :)
Olen uskaltanut ottaa sellaiset silmälasit kuin halusin, vaikka nyt en enää olekaan niin rohkea ja pelkään, että ne on liian erilaiset. Mutta kun saan ne toivottavasti tällä viikolla käyttöön, toivon taas uskaltavani pitää niistä. Uskalsin vuosien haaveilun jälkeen lävistää huuleni (labret), en siksi, että olisin pelännyt itse lävistämistä tai kipua, vaan siksi, että pelkäsin ihmisten tuomitsevan päätökseni. Aivan kuin silmälasienkin kanssa.
Siis pikku hiljaa alan uskaltaa tehdä omia päätöksiäni, omien tunteideni ja halujeni pohjalta. Pikku hiljaa alan tunnistaa omia toiveitani, enkä vain suorita muiden tahtoa ja odotuksia. Ja vielä hitaammin - vielä epävarmemmin - opettelen uskomaan ja luottamaan siihen, että minua rakastetaan silti. Olen peloissani, paljon, mutta vielä enemmän olen riemuissani. Ehkä opin vielä elämään sitä elämää, jonka minä haluan!