Jumalia ja jumalattomuuksia

Ihan omituinen tauko taas syntynyt tähän. Asiaan tosin vaikuttaa varmaan kuukauden flunssa, jonka aikana lähinnä olen nukkunut eikä mitään ole tapahtunut pään sisäpuolella. Ja viime viikolla Hannun äiti ja mummi oli täällä, mikä oli ihanaa.
Viime viikolla sain myös ihanaisen antibioottikuurin, joka ainakin jossain määrin on saanut oloa paremmaksi. Tänään olisi viimeinen päivä, mutten ole vielä läheskään terve, enkä oikein tiedä, pitäisikö tunkea uudelleen lääkäriin vai vain odottaa, että tämä menisi itsekseen ohi. Ikävä nenän kautta hengittämistä.

Joka tapauksessa, flunssan aikana on ollut aikaa lukea niin kemiaa kuin Simmmonsiakin. Vihdoinkin kaikki höttökirjallisuus loppui ja olin pakotettu noukkimaan hyllystä Iliumin, jonka aloitin ensimmäisen kerran jo kesällä. En kuitenkaan saanut luettua kuin joitain kymmeniä sivuja, kun muutto jo iskikin koko voimalla ja kaikki ylimääräinen jäi kesken.
Iliumin parissa päädyin taas muistelemaan koko Hyperion-sarjaa ja erilaisia uskontoja ja käsityksiä maailmasta – jotain, mitä kumpikin kirjasarja omalta osaltaan käsittelevät. Aloin miettiä uudelleen omaa eroani kirkosta, kristinuskoa, Aenean empatiaa, joka lopulta muuttui lähes uskonnoksi. Iliumin Troijalaisia ja kreikkalaisia, joiden jumalat paljastuvatkin lapsellisiksi riitelijöiksi, joiden kiinnostus ihmisistä on vain pinnallista peliä.
Tajusin taas uudelleen, eri kautta kuin ennen, miten oma uskontoni on elämä ja rakkaus. Miten elämän äärettömän kunnioituksen kautta syntyy rakkaus ja arvostus. Miten hullua minusta on nostaa ihmistä ylemmäs puuta ja rottaa, kun kaikkia kantaa sama elämänvoima, kun jokainen kasvaa saman auringon voimasta. Kun jokainen on riippuvainen toisistaan.
Minulle maailma on loputon verkosto, jossa jokainen asia, tapahtuma ja aika liittyvät toisiinsa. Jossa jokainen teko vaikuttaa kaikkeen muuhun ympärillä, miten loputtomat aallot lähtevät liikkeelle yksittäisestä tapahtumasta ja keinuttavat koko verkostoa. Verkostoa, joka on niin laaja ja monimutkainen, niin moniulotteinen, ettei sitä ihmisen pieni, poimuttumaton aivo pysty ymmärtämään.
Ja tämän elämän kunnioituksen vuoksi en pysty syömään lihaa, vaikka se onkin vain yksi syy. Sillä tunnen, ettei ihmisellä ole oikeutta lopettaa elämän ihmettä. Sillä tunnen, että olisi aivan sama syödä naapuria tai koiraa tai lehmää. Jokainen elämä on samanlainen ihme. Ja tavallaan tästä elämän kudelmasta, aikojen ja paikkojen, muistojen ja unelmien kudelmasta, syntyy Gaia, koko maailma, tulevaisuuksien ja mahdollisuuksien universumi. Syömällä lihaa tunnen, että söisin maailmaa, nakertaisin palaa jostain itseäni niin paljon suuremmasta, ettei sitä pysty käsittämään. Ja oman käsityskyvyn yläpuolella on myös kykenemättömyys ymmärtää seurauksia. Jos en ymmärrä tätä hetkeä, ja mennyttä, en voi ikinä ymmärtää tulevaa.
Niin loputon elämänvoima, meistä riippumaton ja meistä ehkä piittaamaton, jatkaa kulkuaan maailmakaikkeudessa. Jumala? En tiedä. Tietoisuus? En tiedä. Mutta tiedän, että Elämä on kieltämätön ja väistämätön voima, jota ei tarvitse todistaa, jonka olemassaolo ei vaadi uskoa. Ja eniten minä rakastan elämää, en vain omaani, vaan sitä uskomatonta ihmettä, joka herää uudelleen ja uudelleen auringon valoon.