Minussaminustaminuun

Kannattaa käydä elokuvissa. Ne voivat olla hyvinkin opettavaisia kokemuksia niin kuin vaikka eilen, kun kävimme katsomassa Avatarin.
Mistä Ulrikani tiesitkään, miten surulliseksi siitä tulisin?

Olen aina ollut valtavan herkkä. Jo ihan pienenä lapsena, kun kukaan ei edes tajunnut. Ja ahdistunut siksi hirveästi monista asioista. Ihan tavallisista asioista useinmiten. Äänensävyistä ja katseista ja huomaamattomuuksista.
Enkä suinkaan "parantunut" tuosta herkkyydestä iän myötä, enkä oikein oppinut edes elämään sen kanssa. Se vain laajeni ja syveni ja muuttui käsittelemättömämmäksi. Jossain vaiheessa tajusin, että tunnen liikaa, liian vahvasti, liian monien ihmisten tunteet. Sitä ennen olin ollut lukossa monta vuotta, tuntematta oikein mitään, koska tunteminen vei kaikki voimat, hämmensi, lamautti. Veden alla on vaikea hengittää, ja minä olin tunteissa uppeluksissa. Oli helpompaa sulkea ulos kaikki tunteet kuin yrittää tajuta siitä sekasorrosta jotain.

No niin. Eilinen elokuva oli täynnä vahvoja tunteita, joista minä elin jokaisen. Ei niin, että "ahaa, nyt tuo varmaan tuntee noin". Minun herkkyyteni ei ole tunteiden tunnistamisessa. Minä imen itseeni kaikkien ympärillä olevien tunteet ja teen niistä omiani. Enkä edes vain emotionaalisia tunteita - tunnen myös muiden kivun, myös fiktiivisten hahmojen.
Esimerkki: Olimme katsomassa Pitkiä kihlajaisia elokuvissa silloin kun se nyt meni siellä. Monta vuotta sitten. Elokuvan alussa mies ampuu itseään käteen päästäkseen rintamalta pois. Se oli hirveää. Minuun sattui. En voinut katsoa. Koko elokuvan alku meni ohitse, kun itkin kipua pois.
Koko eilisen illan olin kuin huumattu. Jäin jonnekin elokuvan maailmaan, tunsin niitä tunteita vieläkin, kun en ehtinyt käsittellä niitä mitenkään elokuvan aikana. Ja tässä jälkimainingissa sain taas sanoiksi jotain itsestäni.

Olen tunnekatalysaattori. Imen itseeni tunteet ympäriltäni. Ja kun kaikki nuo tunteet ovat minussa, en enää täsmälleen tiedä, mitkä tunteet ovat omiani ja mitkä tulevat ulkopulolelta. Joskus tunteet ovat niin väsyttäviä, niin hämmentäviä, että minussa oleva mystinen tunnesulake palaa ja kaikki tunteet vaimenevat, joskus melkein häviävät. Mutta se tarkoittaa kaikkia tunteita, myös omiani. Silloin en jaksa tuntea, että rakastan, en jaksa tuntea iloa. Olen vain tyhjä ja väsynyt ja lamautunut. En ole vielä selvittänyt, mikä sulakkeen saa taas palautumaan. Yleensä siihen menee jonkin aikaa – päiviä, joskus vielä jopa viikkoja. Tämä siis tarkoittaa, että joko tunnen liikaa ja hämmentävästi tai en tunne ollenkaan. Välimuotoa ei ole.
Välillä tuntuu, että olen tunteeton empaatikko, että omat tunteeni ovat hukassa, mutta tunnen kaikkien muiden tunteet. Samalla on vaikea tietää, mistä pidän oikeasti ja mitä inhoan. Mikä on minun rakkauttani ja mikä muiden?

Ja sitten vielä ihmettelen, miksi olen aina ja koko ajan niin väsynyt. Tarvitaanko siihen muuta? Eikö tällainen jatkuva tunnemyrsky oikeuta väsymyksen ja ahdistuksen ja masennuksen?
Ehkä minussa ei muuta päävikaa olekaan.