Ajelehtivia ajatuksia

Tajusin juuri, että Espanja tuntuu koko ajan enemmän kodilta. Että se ei enää ahdista. Että olen tottunut moniin sellaisiin maan kummallisuuksiin, jotka ennen häiritsivät.
Enää koko ajan ei ole kuuma. Johtuu tietysti myös talvesta, mutta uskon todella tottuneeni tähän lämpöön. Kuumuus ei enää ole ahdistavaa, sisälle sitovaa - nyt ihan oikeasti tuntuu siltä, että on koko ajan kesä. Ihana kesä. :)

Toinen asia, mihin tottuu yllättävän nopeasti (jos ei muuta niin äiti sen todisti), on kosteus. Toissapäivänä kun makasin kuumeessa vuoteessa, siirsin suolakidelamppua yöpöydän reunalta syrjemmäs ja laitoin sen paikalle ison kolpakon (joka oikeasti on puolen litran muovinen mitta. :P ) mehua. Kun sitten kalastin mehuni pöydältä, huomasin, että mehu lillui isossa lammikossa vettä. Olin hämmentynyt ja tutkin kipon pohjaa säröjen varalta. Ei mitään, ehjä tapaus.
Siirsin lamppua, jotta saisin kuivattua pöydän paremmin ja tajusin, että kide on aivan märkä. Se valui! Fiksuna tyttönä sitten päättelin, että ollessaan päällä lamppu oli lämmittänyt kidettä ja se oli sitonut itseensä vettä. Ja kun se sitten oli jäähtynyt, vesi oli tiivistynyt lampun pinnalle ja valunut pöydälle.
Aamuisin ikkunat ovat huurussa, kuin kovalla pakkasella Suomessa. Myös ikkunan karmit ovat pisaroilla. Pyykki ei kuivu sisällä, jos ulkona on yhtään sateisempaa. Toisin sanoen pyykki ei kuivu muuta kuin auringossa. Sateella ei siis kannata pestä pyykkiä lainkaan. Pyyhkeet pysyvät pesun jälkeen märkinä päivä kaupalla. Sateisella ilmalla sänky lakanoineen on märkä ja kylmä ja äklö. Mutta onneksi on rakas ystävämme ilmankuivaaja, jonka tarkoitusta ja arvoa emme todellakaan osanneet päätellä kesällä! Parissa tunnissa se eristää makuuhuoneesta helposti lähemmäs litran vettä, jos on oikeasti kosteaa.
Kosteutta pelkäsin paljon. Pelkäsin talvea - tätä talvea - ja sateita ja sitä että mikään ei kuiva. Pelkäsin että on koko ajan kylmä ja vaatteet ovat märkiä aina kun ne laittaa päälle.
Ja niin ne joskus onkin, mutta harvemmin. Vasta kun äiti ensimmäisinä päivinä valitti, että vaatteet on aina kosteita ja kylmiä, tajusin, miten täydellisesti olen tottunut.

Tänään, kun flunssa on edes ihan vähän helpottanut, enkä enää jaksa maata sängyssä koko aikaa, hoidin pientä puutarhaani ulkona. Ihastelin mansikantaimien ensimmäisiä oikeita lehtiä, istuttamani inkiväärin pulleita varrenalkuja ja pikkuruisia eukalyptuspuuvauvoja, jotka taivaisiin kurkottaen syleilevät aurinkoa. Tajusin yhtäkkiä eläväni talven lyhimpiä päiviä keskellä ihmeellistä luontoa, vihreyttä ja lämpöä.
Mikä ihaninta, huomasin, etten enää tuntenut siitä huonoa omaatuntoa!
Tämä on minun elämäni ja minun ihmeeni. Jokaisella on omat ihmeensä, joista minä voisin olla kateellinen, mutten ole. Tajusin, että jokaisen kateus on ainakin jollain tavalla hänen oma ongelmansa, johon henkilö voi itse vaikuttaa - jos haluaa hautoa sitä, että minun elämäni on kulkenut tähän suuntaan, henkilö saa aivan vapaasti pilata päivänsä sillä. Minun ei sitä onneksi kuitenkaan tarvitse tehdä.
Mistä taakasta tajusinkaan vapautuneeni! Tajusin, että aivan yhtä lailla itse voisin olla kateellinen ja katkera tämän vuoden esikoiskirjailijoille. Tai tutulleni, joka laulaa niin kuin ihminen vain voi ja luo uraansa näyttelijänä ja laulajana. Tai voisin pilata päiväni olemalla kateellinen jokaiselle ihmiselle, joka osaa jotain paremmin kuin minä, mikä - kuten kaikki tiedämme - on varsin rajaton määrä.
Mutta pienet kateuden pistokset eivät minusta ole kokonaan huono asia. Ne kannustavat yrittämään, menemään pitemmälle, ylittämään itsensä. Ne ovat kuin ihanneminä heijastettuna toisiin, jotain, mistä haaveilemme, mutta emme voi varmuudella sanoa saavuttavamme. Toisaalta hallitsemattomana kateus voi lamaannuttaa ja masentaa. Kateus, kuten kaikki muukin, on kaksikasvoinen.

Uskon, että elämämme muodostuu kehityksen portaista. Toiset kiipeävät harkiten, toiset kiireellä, toiset istuvat tasanteella ehkä jopa tajuamatta, että se on osa portaita.
Tänään kiipesin yhden suuren, korkean ja välillä pelottavankin portaan antamalla itselleni onnellisuuden anteeksi. Harppasin eteenpäin, ylöspäin, aurinkoa kohti. Vapaana muiden kehittymättömyydestä. Ja samalla sain lahjaksi toisen portaan näkemällä maailmankaikkeuden kuviota taas vähän enemmän, hitusen selvemmin. Tänäänkin opin jotain itsestäni, muista, maailmasta.