Edistystä ja pilkahduksia

Hahaa, Mielin tämänhetkinen hoitaja lähetti juuri sähköpostia ja hän suhtautuu varsin positiivisesti uteluihini Mielistä. ^____^
Eilen soitin Tankin emännälle (espanjaksi!!) ja lähetin hänelle (mahdollisesti oikeaan sähköpostiosoitteeseen) mailia. Tankki asuu la Lagunassa, eli tällä saarella ja aivan naapurissa!! :D Miten upea uutinen! Omistaja oli hyvin kiinnostunut meidän asumisesta ja perheestä, joten hän vaikuttaa oikeasti vastuuntuntoiselta. :)
Ja Pikkukissan adoptoi eläinklinikan omistaja ja ainakin maanantai-illalla se näytti ehdottomasti henkiinjäävältä otukselta. <3

Hymiöhyökkäys!! *onnellinen*

Menimme maanantaina illalla eläinklinikalle, kuten sovittiin, sain Hannun mukaan, vaikka satoi kaatamalla ja illaksi oli paljon tehtävää. Jouduimme odottamaan tunnin hyvin täydessä ja kosteassa odotushuoneessa, mutta oli se sen arvoista! <3
Ensinnäkin näin ensimmäisen kerran täällä Espanjassa, että ihmiset oikeasti hellittelee ja halittelee koiriaan. Mutta nämä olivatkin enimmäkseen sisäkoiran näköisiä ja pieniä ja söpöjä. Mutta silti! Ehkä kulttuuri on muuttumassa.
Niin, ja sitten lopulta tuli meidän vuoromme, enkä tiennyt yhtään mitä odottaa, oliko Pikkukissa kuollut, lopetettu, hengissä mutta kuolemassa, paranemassa... Millainen lasku siellä odottaisi, mitä kissalle tapahtuisi, mitä minun täytyisi päättää... Olisiko minun valittava sen elämän ja kuoleman välillä, kannattaisiko sitä edes yrittää hoitaa ja miten järjettömästi se tulisi maksamaan... Odottamamme tunti oli hyvin, hyvin pitkä.
Paikalla ei ollut omaa eläinlääkäriämme vaan klinikan omistaja, iso ja vähän pelottava vanhempi mies, jonka kanssa en ollut juurikaan ennemmin asioinut. Tiesin, että hänellä oli kadulta löydetty aikuinen kissa, jolla oli yksi silmä ja joka vietti päivät klinikalla. Ja tiesin, että sen kerran kun hän oli nähnyt meidän Kissamme, hän oli täysin haltioitunut ja vaikuttunut siitä, että se oli myös löydetty kadulta ja pelastettu.

Selitin, että olemme paikalla pikkukissan takia, jonka toin aamulla klinikalle, kerroin, että tiesin sen olevan hassua ja että tiesin, että Pikkukissa oli hyvin huonossa kunnossa. Taisin puhua hermostuneena aika paljon. :D
Klinikan omistaja katosi takahuoneeseen, mitään sanomatta, enkä taaskaan tiennyt, mitä odottaa. Kylmä sisälläni kasvoi vielä kylmemmäksi, peloksi, levottomuus haluksi paeta. En tiennyt, haluaisinko kohdata sen, mitä oli tulossa.
Omistaja palasi pikkuruinen kissa kädellään, rintaa vasten painettuna. Hän tarjosi kättään - ja Pikkukissaa - minua kohti ja sanoi, että kissa on hyvin kylmä. Hän kertoi, että Pikkukissa on hyvin sairas, sillä on anemia ja luultavasti muita sairauksia ja tosiaan... sillä ei ole toista silmää. Kissan tassussa oli tippakanyyli ja siltä oli otettu verinäyte.
Olin neuvoton. En tiennyt, mitä hän tarkoitti kaikella tällä. Sanoin, etten uskonut, että Pikkukissa jäisi henkiin, sanoin, etten tiennyt, olisiko parasta vain päästää se pois. Omistaja painoi Pikkukissaa rintaansa vasten. Ja sanoi: "Mi amigo." En vieläkään ymmärtänyt täysin.
Mutta sitten... olihan hän pelastanut jo yhden katukissan ilman toista silmää. Katsoin omistajaa epäuskoisena, katsoin kissaa, joka nukkui miehen kädellä, katsoin Hannua.
Ymmärsin, että Pikkukissa sai jäädä klinikalle. Että tuo iso, pelottava mies oli adoptoinut sen ja tarjosi sille kaiken hoidon, mitä klinikalta löytyy. Sanoin, että nyt hänellä on kaksi yksisilmäistä kissaa ja omistajaa nauratti.
Kerroin tulevani Kissan kanssa perjantaina rokotukseen, joten saisin silloin kuulla Pikkukissan kuulumisia. Omistaja hymyili meille kissa sylissään ja kävelimme takaisin sateeseen. Ei satanut enää niin paljoa, emme avanneet sateenvarjoa, nauroimme ääneen.
En aiemmin tiennyt, mitä olisin odottanut, mutta tätä mahdollisuutta en ollut nähnyt ennalta. <3