Tarina kissanpennusta

Tänään löysin puolikuolleen kissanpennun keskeltä tietä.
Sillä ei ollut toista silmää, sen silmäkuoppaan meni kärpäsiä ja se oli täynnä punkkeja ja kirppuja.
Ensin luulin, että se oli kuollut (mikä olisi ollut paljon parempi vaihtoehto), mutta sitten näin että se hengitti.
Vein koirat kotiin, otin pienen pyyhkeen ja muovipussin ja juoksin koko matkan takaisin kissan luo sateessa.
Nostin kissan pyyhkeelle, se oli niin heikko, ettei jaksanut kannatella päätään. Mutta se sanoi mau niin sydäntäsärkevän pelokkaasti, etten voinut hetkeen hengittää.
Pennun emo oli tien laidalla ja katseli tilannetta, on ehkä pakko mennä raivaamaan sinne iltapäivästä ja yrittää löytää loput pennut jos niitä on. Jos ne on vielä hengissä.

Ujutin pyyhkeen kissoineen hellästi muovipussiin (en pidä kirpuista itsessäni) ja painoin sen rintaani vasten. Tunsin, että pentu oli lämmin. Se ei liikkunut kertaakaan koko matkan aikana.

En tiennyt, mihin olin menossa, kotiin vai eläinlääkäriin, joka on aivan löytöpaikan vieressä. En tiennyt, kunnes minua vastaan tuli vanha mies päiväkävelyllä. Hän kysyi, mitä pussissa oli ja vastasin, että kissanpentu.
Sain sanottua, että se oli kuollut (en todellakaan tiedä, mikä on kuolemaisillaan espanjaksi). Mies yritti saada minut jättämään sen tien sivuun, metsän siimekseen ja sanoi, että siinä on rauhallinen ja hyvä paikka.
Mutta minä olin sinnikäs ja sain sanottua, että vien kissan eläinlääkäriin. Siinä siis tuli päätös.
Setä otti minua kädestä!! ja lähti kanssani kävelemään samaan suuntaan kuin mistä oli tullutkin ja sanoi, että olen kiltti ja hellä tyttö. Hänellä oli niin lämpimät kädet! Lämpimät ja pehmeät. Hän yritti tarjota minulle sateenvarjoaan, mutta kieltäydyin.
Hän odotti koko ajan kanssani eläinlääkärissä (siellä oli tavaton ruuhka ja pääsin koko jonon ohi!) ja erosimme vasta ulkona, kun kissa oli otettu sisään lääkäriin.

Kissa siis jäi lääkäriin ja minä lähdin kotiin. Eläinlääkärimme käski olla murehtimatta ja tulemaan iltapäivästä takaisin, kun klinikka aukeaa taas siestan jälkeen. Sanoin, etten usko kissan selviävän ja tiedän, että oli hassua kantaa se tänne, mutta etten vain voinut jättää sitä. Pyysin lääkäriämme lopettamaan sen ja lupasin tietysti maksaa, mutta lääkärimme sanoi, että puhutaan sitten iltapäivästä. Hän siis osaa ihailtavasti englantia, paremmin kuin kukaan muu täällä.
Osa ihmisistä odotushuoneessa katsoi minua hassusti, he ovat tottuneet kuolleisiin kissoihin kaduilla. Mutta minä en ole. Moni kuitenkin kyseli kissasta ja osoitti selvästi myötätuntoa, vaikka keskustelumme oli tietysti varsin rajoitettua.

Niin. Nyt vasta muistin.
Silloin kun löysin kissa, kun olimme siis tulossa tyttöjen kanssa kävelyltä, ohitseni käveli pariskunta juuri, kun olin tajunnut kissan vielä hengittävän.
He kehuivat tyttöjä ja sanoivat, että ne ovat kauniita.
He eivät kiinnittäneet kissaan mitään huomiota, ennen kuin mainitsin siitä heille. Ainut vastaus mitä sain oli, että se on normaalia. He jatkoivat matkaa.
En ymmärrä.
Matkalla näimme myös pienen, kuolleen rotan. Olin surullinen.
Viime viikolla näimme jäniksen, joka oli ilmeisesti jäänyt auton alle ja oli suunnilleen samassa tilassa kuin kissanpentu tänään. Itkin.
Kun ajoin autoa ja pikulintu törmäsi siihen, ajoin auton tiensivuun, varmistin, että lintu oli kuollut ja hautasin sen metsään.
En ymmärrä.
En ikinä voisi sanoa, että on normaalia, että eläimet kärsivät keskellä puistotietä ja vain kävellä ohi. En vain pysty.
Mutta ehkä tämä on syy siihen, miksi minä olen menossa siivoamaan löytöeläinten häkkejä ja he eivät.