Oma kehu haisee

Mikä se on se suomalainen kulttuuri, että omaan tekemiseen ei saa olla tyytyväinen. Lapsesta asti opetetaan, että itseä ei saa kehua, omista tuloksista ei saa olla ylpeä ja sekin vielä, että ylpeys on syntiä.
Minä vaan kysyisin, että kuka tässä maailmassa sitten kehuu jos ei itse?!
Tuleeko pomo taputtamaan olalle, että tämä tehtävä meni kyllä hyvin. Tässä, osta itsellesi sen kunniaksi pullakahvi? Ei. Pomo ei tule.
Hurraako puhtaat, rusinoiduin sormin puhtaaksi hinkatut lautaset kaapista innoissaan - sinä teit sen, hyvä tyttö?! Ei. Lautaset ei osaa hurrata.

Ymmärrän tietysti, ettei asia ole näin yksinkertainen. Ei voi julistaa maailmalle, koululuokalle tai kollegoille joka toinen päivä omaa erinomaisuuttaan, osaamistaan ja ainutlaatuisuuttaan. Mutta minä tarvitsee kiitosta, kannustusta ja haleja. Eikä niitä tule automaattisesti naapureilta ja lemmikeiltä perheenjäsenistä puhumattakaan.
Siis kehu itseäsi!

Eilen tiskasin. Kauan ja hartaasti. Ja sen jälkeen katsoin siistiä keittiötä ja sanoin itselleni koko sydämestäni ilahtuneena "hyvä tyttö". Minä olin ansainnut sen.
Ja kun Hannu tuli töistä näytin keittiötä ja kerroin, että enkö olekin ollut ahkera ja hieno ihminen. Ja sain paljon lisää kehuja.
En siis kehunut omaa erinomaisuuttani vaan jaoin onnistumisen ilon toisen kanssa ja molemmilla oli hyvä mieli. Kehu ei tarkoita sitä että osoitetaan toiselle omaa parhautta vaan sitä että jaetaan hyvää oloa.

Jos pienistä onnistumisista ja iloista tekee jokapäivästä rutiinia, oppii itseään kiittämään ja olemaan tyytyväinen tekemisiinsä. Jos ilon jakaa toisen kanssa, oppii toinenkin kiittämään itseään ja toista. Tämän olen huomannut meidän pienessä perheessämme, jossa kiitetään ja kehutaan ja huomataan tekemisen jäljet. Kumpikaan ei ole vielä ylpistynyt eikä päähän ei ole noussut juttuja.

Siis, toista perässä - minä olen kaunis, viisas ja luova. Joka aamu yhä uudelleen.
Vielä jonain aamuna saata uskoa. *halaus*