1.8.2009

Espanja = raivostuttavan kuuma ja tukahduttava tällä hetkellä.

Ilta alkaa pikku hiljaa viilentyä, mikä tarkoittaa, että lämpötila laskee edes hetkeksi alle kolmenkymmenen. Edellisinä öinä ei ole edes laskenut, sillä illalla on noussut kuuma, silmiä kuivattava tuuli, aivan erilainen kuin mitä olen ikinä ennen kokenut. En ole tajunnut, että tuuli ei välttämättä, poikkeuksetta ja aina ole raikastava ja viilentävä asia. Tuuli ei aina olekaan hyvä.

Tänään tarvoimme kauppaan ja takaisin, etsimme Surrea, sekoittajaa, tuuletinta. Kiersimme monta kauppaa. Monta. Emme löytäneet ennen kuin melkein jo luovutimme. Täällä erilaiset asiat ovat erilaisissa kaupoissa kuin Suomessa. Erilaiset asiat sekoittuvat hämmentävästi, eikä mikään löydy. Eikä jäätelöä saa ruokakaupasta yksittäispakattuina. Vain isoissa perhepaketeissa, joista ei ole iloa uupuneelle ostostelijalle.

Hedelmävalikoima on yllättävän suppea ja hedelmät ovat yllättävän kalliita. Täällä kohtaa paljon hyvin yllättäviä asioita. Kuten sen, että kylmähyllystä maitoa löytyy yhtä laatua pari purkkia, kun taas ties miten maustettuja UHT-maitoja löytyy metri kaupalla lämpimästä hyllystä. Maito on hyvää eli tavallista, mutta se suorastaan huokuu laktoosia, joten joko opettelen elämään ilman tuota jumalten (ja lehmien) eliksiiriä tai purputan ja palloilen koko tämän ajan. Siis purputan. Ilman maitoa ei ole elämää.

Surren lisäksi olen ostanut jääpalamuotteja, jotka ovat toinen lahja jumalilta (muttei lehmiltä). Koirat rakastavat jääpaloja. Hannu rakastaa jääpaloja. Mehu rakastaa jääpaloja. Eilen Luna ja Ronja nuolivat kokonaiset jääpalat aivan ekstaasissa. Sen jälkeen ne olivat kauan rauhallisia. Koira jäähtyy kielestä.

Viime yön nukuimme alakerran lattialla. Raahasimme patjat yöllä olohuoneeseen, koska ylhäällä on yksinkertaisesti liian kuuma nukkua. Toissayönä yritin nukkua puolet yöstä sohvalla, mikä ei oikeasti lisännyt unen määrää yhtään. Mutta ehkä vuodatetun hien. Olisi helpompaa kestää päivän tukahduttava kuumuus, jos edes tietäisi, että illalla tulee viileämpää. Luulin, että niin olisi.

Mutta tämä on onneksi poikkeuksellista ja Hannu sanoi suunnattomalla kymmenen päivää pitemällä kokemuksellaan, että näin kuumaa ei ole ennemmin ollut. JA! Minua jäähdyttää henkisesti suunnattoman paljon se, että olohuoneen nurkassa on siirrettävä patteri. Patteri! Täällä siis tarvitaan joskus lämmitystä. <3

Monet ovat sanoneet, että menee aikaa, ennen kuin tajuan, että sama arki täälläkin on. Että menee vähän aikaa ennen kuin tajuaa, että on lomalla. Todellisuudessa odotan tajuavani että oikeasti olen lomalla. Minä olen lomalla. Tämä ei tunnu lomalta. Tämä tuntuu arjelta. Mutta ei vielä sellaiselta tyydyttävältä ja omalta arjelta, joka antaa voimia eteenpäin itsessään vaan kuluttavalta arjelta, sillä kaikki on uutta ja vierasta ja hankalaa. Kaikki on hukassa. Vaatteet ovat vielä matkalaukuissa ja vaatekaapeista saa hirvittävän allergian, joten vaatteet myös pysyvät laukuissa vielä tovin.

Vaatekaapit aiheuttivat tähän asti suurimman paniikin, sillä ensimmäiset pari päivää luulin olevani talolle allerginen. Sitten paikallistin allergian yläkertaan ja yksinkertaisiksi vaihtoehdoiksi rajautuivat vaatekaappien koimyrkkyrasiat tai pesuhuoneen valtaisa homepesä. Onneksi asia selvisi, kun lähdin onkimaan koimyrkkyjä pois kaapeista. En ole tainnut ikinä saada samanlaista aivastelukohtausta mistään. En edes kissoista.

On ikävä Suomeen, mutta ei maahan sinänsä. On ikävä ihmisiä, jotka tekevät Suomesta kodin. Täällä ei ole muita ihmisiä rakastettavana kuin Hannu ja koirat. Sydän on Suomessa – äidin luona; Ullan, Tiinan ja Hennan luona; Harustien kodissa; koirapuistoissa; Sinin ja Kajon luona; töissä raivostuttavien ja ihastuttavien työkavereiden luona; Jannin luona; Noran luona ja ympäri maata muiden rakkaiden luona.

Pahimmalta tuntuu tällä hetkellä ero Ullasta ja Tiinasta. Eroon perheestä olen jo tottunut, mutta ero sydämen perheestä sattuu juuri niin paljon kuin pelkäsinkin. Tiina on jotain sanoinkuvaamatonta. Miten niin nopeasti? Miten niin välittömästi? Miten niin varmasti voi tietää olevansa hyväkystty ja rakastettu juuri tällaisena?

Miten voi tuntea, että minua rakastetaan enemmän siksi että minussa on arpia ja neurooseja ja pelkoja, että ne eivät olekaan vikoja vaan vain kauneuspilkkuja muuten melko huomaamattomissa kasvoissa? En tarkoita, että tunne sinällään olisi jotenkin outo tai mahdoton. Miten minä pystyn olemaan varma muista ihmisistä? Missä on se tyttö, joka oli varma, että rakkaus täytyy ostaa ja ansaita, että kaikki vihaavat kunnes toisin todistetaan?

Tiina on kuin ilmassa leijaileva vuori, todennäköisyyksien ja luonnonlakien poikkeama. Yksi ihmeellisimmistä asioista on se, että ensimmäisen kerran elämässäni saatoin olla täysin rentoutuneena kahden ihmisen kanssa yhtä aikaa ilman että tunnen repeäväni palasiksi, ilman että tunnen olevani epäoikeudenmukainen toiselle tai huomioivani toista enemmän. Löysin sydämelleni kodin ja menetin sen samantien. Mutta menettäminen on väliaikaista, vain etäisyydestä johtuvaa, ja pieni hinta siitä, miten äärettömästi sain.

Huumori on yksi parhaista asioista elämässä. Yhteinen huumori, joka jaetaan nääntymyksen ja ainakin lievän kärsimyksen hetkellä on ainutlaatuista ja upeaa – yksi syy, miksi rakastan Hannua niin paljon. Vaikka monet asiat tuntuvat juuri tällä hetkellä raskailta ja pelkään, että masennus hiipii taas läsnäolevaksi kun jään päiviksi yksin, häivyttää huumori ja nauru pelot ainakin hetkeksi. Nauru lyhentää loputtoman, helteessä taivalletun kauppamatkan siedettäväksi ja mahdolliseksi, se loiventaa ylämäen ja aiheuttaa välitöntä hellyyttä kanssanaurajaa kohtaan.

Luna on löytänyt oman ”little pink sockinsa”. Lunalle se on ”little blue mouse”, jota on ihana vanutella hampaiden ja etutassujen välissä, roikottaa hännästä ja heitellä ilmaan jälleen napattavaksi. Meillä asuu kissa, joka on naamioitunut koiraksi, joka on pukeutunut lampaaksi. Kaksoisvaleasu, tehokasta.