21.8.2009

Unettomuus on kummallista.

Se tuo ajatuksia ja tunteita, joita ei ehkä muuten ikinä tulisi käsitelleeksi. Se tuo epätodellisia olotiloja ja se saa tekemään mitä kummallisimpina vuorokauden tunteina mitä oudoimpia asioita.

Unettomuudella on aina kaksi puolta: yön puoli ja päivän puoli.
Molemmat tuovat elämään jotain, mitä ei muuten kokisi.

Yhtä yötä lukuunottamatta olen nukkunut muutaman viikon omalle unettomuudelleni ominaisesti - nukahdan hyvin ja herään kolmen, enintään neljän tunnin päästä nukahtamisesta vailla toivoakaan uudesta unesta.
Kääntyilen loputtomasti, pelkään pitäväni Hannua hereillä, mietin, mistä fyysinen levottomuus johtuu. Toisinaan särkee, toisinaan ei, mutta lepoa ei löydy.
Jokainen yö näen samanlaista painajaista. Olen Suomessa, joko Alkukodissa tai mökillä, useinmiten jonkinlaisessa koulussa, jossa kurssit ovat kesken. Ei ole junalippua Helsinkiin, joskus siellä odottaa kaksikin asuntoa, jotka pitäisi siivota, ei ole lentolippua, vaikka on jo torstai ja lauantaina pitäisi lentää. Ei ole tietoa, miten koirat saisi Espanjaan ja saako niitä ylipäätään samaan koneeseen.
En ole tainnut kuin parina yönä päästä edes Helsinkiin asti.
Muutaman kerran olen päätynyt juoksemaan paniikissa juuri lähteneen junan perässä.

Ehkä pääni kaaoksen takia olen alkanut lähes pakkomieleisesti siivota.
On pakko saada järjestää päivällä, kun yöllä ei voi.
Niinpä pesen loputtomat koneelliset pyykkiä, raahaan sohvat ja sängyt ulos ja hakkaan niitä harjalla, pesen sohvan tyynynpäälliset ja pesen lattian vähintään joka toinen päivä.
Järjestän. Lajittelen. Siirtelen tavaroita edestakaisin. Tiskaan.
Ja vaikka olen väsynyt jo valmiiksi ja vaikka olen nääntynyt illalla, en nuku. Eikä pääni järjesty. Ja herään joka yö muistoon samasta painajaisesta, yritän nukahtaa uudelleen, turhaudun, nousen, hipsin alakertaan kuuntelemaan musiikkia, ratkomaan ristikkoa, silittämään koiria, istumaan hämärässä ja tuijottamaan ulos.
Jossain vaiheessa sitten nukahdan, sohvalle tai omaan sänkyyn, ja herään lähempänä päivää kuin aamua.

Toivon, että aivoni vihdoin tajuaisivat olevansa turvassa, omassa kodissa, rauhan ja järjestyksen keskellä.
Toivon, että aivoni antaisivat minun käsitellä muuttoa päivisin, jotta niiden ei tarvitsisi käydä sitä läpi joka ainut yö.
Toivon, että yhtenä aamuna vain heräisin. Valoon, en levottomaan pimeään.